Mutta minä alan vähitellen ymmärtää, mitä hänen salaperäinen hymynsä tarkoitti, hymynsä, jota halki vuosisatojen on turhaan koetettu selittää.
Hän tiesi, miten hän vuonna 1911 lisää "taiteentuntijain" luvun sellaiseen määrään, että Leonardo da Vinci ja Rafael ja Ignatius Loyola ja Monte Christon kreivi ja kaikki muut pimeimmän keskiajan suuret mestarit kääntyvät haudoissaan.
Kevätjuttua.
"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat lauloivat iloisia lauluja."
Tämä lause, joka kunnioittavasta lukijasta tuntunee hieman mystilliseltä, johtui eilen mieleeni. Ja minä hymyilin itsekseni.
Jonkun ajatusyhtymän kautta se sukelsi esiin piilotajuntani salaperäisistä komeroista. Ehkä aiheutti sen pieni mäyräkoira, joka haukkui koulupoikaa, mistä ajatus siirtyi omiin kouluaikoihin, ja lämmin kevätpäivä samalla palautti muistoon samanlaisen lämpimän kevätpäivän kaukaisesta menneisyydestä, kun aurinko kuumotti erään koulun kolmatta luokkaa, jossa nelisenkymmentä tulevaa merkkimiestä maamme henkisen ja aineellisen viljelyksen vainiolla uneliaina koetti seurata "toisen kotimaisen kielen" opetusta.
Oppikirjassamme, josta joku pahasti pehnautunut kappale nykyisin mahdollisesti lienee tallella paikkakunnan maaseutumuseossa, oli lause, joka suomennettuna kuului:
"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat laulelivat iloisia lauluja."
Vanha maisterimme ponnisteli hartaasti saadakseen meidät sen oikein suomeksi tulkitsemaan. Mutta aina se tahtoi viistoon mennä. Meitä halutti hieman muutella sanojen järjestystä, antaaksemme käännettävälle lauseelle enemmän "makua".
Maisteri (kärsivällisesti):