Tietysti ei hän ollut saanut koita kiinni.
Yhtähyvin olisi hän voinut koettaa saada kuun valoa kouraansa.
Koi lensi jo toisella puolen huonetta vieraiden syöksyessä sen perässä.
Salin nurkassa oli pylväs, jolla oli Johan Ludvig Runebergin kipsinen rintakuva.
Koi lensi suoraan suuren runoilijakuninkaan nenälle, josta sen saattoi hyvin selvästi huomata, ja herra Andersson hyppäsi heti paikalla ja läiskäytti runoilijakuningasta päin naamaa, mistä oli se suuresti valitettava seuraus, että runoilijakuningas makasi seuraavassa silmänräpäyksessä tuhantena kipsipalasena lattialla.
Silloin vaipui herra Andersson istumaan sohvalle ja alkoi kirota niin voimakkaasti, että se täytti kauhulla kaikkien kuulijoiden sydämet. Hän oli samalla melkein nääntynyt ponnistuksistaan, niin että hänen täytyi vetää yhden kerran henkeä jokaisen lyhemmän kirouksen ja kaksi kertaa jokaisen pitemmän, useammissa, sanoista yhdistetyn sadatuksen jälkeen.
Mutta huomatessaan koin samassa lentävän huoneen halki valtasi herra Anderssonin niin suuri vihanvimma, ettei hän syntymästään saakka ollut mitään sellaista tuntenut, ja hän huusi ja vannoi tappavansa tuon koin vaikka hänen sitä varten pitäisi polttaa koko talo, ja ryntäsi sitten nyrkit pystyssä uudelleen koin kimppuun, ja koska vieraat eivät tahtoneet olla isäntäänsä huonommat, niin noudattivat he hänen esimerkkiään, jolloin syntyi sellainen mellakka, ettei moista koko tällä vuosisadalla ole Aurajoen sillä puolen kuultu.
Herra Anderssonin vanha emännöitsijä — herra Andersson on, kuten tiedätte, poikamies — kuuli keittiöön hirmuisen melskeen ja kurkisti kauhuissaan salin ovesta sisään, näki isännän ja vieraiden juoksevan ympäri huonetta huitoen, lyöden, huutaen ja huonekaluja rikkoen. Silloin juoksi emännöitsijä ulos huutaen, että hänen isäntänsä murhataan, juoksi pitkin katuja ja huusi poliisille, että rosvojoukko murhaa juuri parhaillaan viattoman herra Anderssonin, jolloin poliisi vihelsi pilliään, niin että paikalle saapui kolme muuta poliisia ja paljon joutilasta väkeä, ja kaikki läksivät herra Anderssonin avuksi. Heidän perille tullessaan oli mellakka pahimmillaan. Isäntä ja vieraat juoksivat, löivät ja läiskivät seiniä, pöytiä ja tuoleja, lyöden silloin tällöin vahingossa toisiaankin, eikä huoneen kalustuksesta ollut enää jäljellä paljon muuta kuin rauniot. Huomatessaan poliisit ja väkijoukon vieraat ja herra Andersson vähän häpesivät, ja hra Andersson ilmoitti, ettei kysymyksessä ollut tappelu eikä murha vaan koin tappaminen, jolloin poliisit antoivat hra Anderssonille vakavan huomautuksen, kehoittaen häntä luopumaan tällaisista epäjärjestyksistä ja läksivät pois, ja hra Andersson käski uteliaan väkijoukon lopulta hiiteen.
Sitten istuivat vieraat ja herra Andersson puuskuttamaan sohvan ja tuolin jäännöksille, katsellen surullisina ympärilleen. Salin kalusto oli tuhottu eikä kelvannut enää muuksi kuin uunin sytykkeiksi. Sitäpaitsi olivat he jokainen saaneet kuhmuja ja mustelmia metelissä.
Ainoa, joka ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, oli koi.