Tämä mätkähdys ei tosin vielä osunut herra Muttosen selkään, mutta se kuului kuitenkin hyvin läheltä. Innoissaan ja kiihkoissaan huimi vaskiseppä vaimonsa hirvittävällä sukalla mäntyjen ja kuusien runkoja niiden ohi juostessaan — ehkäpä tapahtui se myöskin harjoituksen vuoksi.
Mätkis… mätkis… mätkis!
Yhä lähempänä mätkähteli.
Herra Muttonen oli kuoleman tuskassa.
Mätkis… mätkis… mätkis…!
Loppu läheni!
Herra Muttonen tiesi varmasti olevansa ruumiillisilta voimiltaan paljon heikompi mies kuin vaskiseppä, mutta päätti nyt joka tapauksessa ryhtyä vastarintaan. Mitäpä siitä, vaikka hän joutuisikin taistelussa tappiolle! Olisihan se joka tapauksessa kunniallisempaa ja helpompaa kuin tulla aivan yksinkertaisesti ja avuttomasti pieksetyksi puolikuoliaaksi… jos tuo hirmuinen ukko edes siihenkään tyytyisi.
Tehtyään tämän epätoivoisen päätöksen alkoi herra Muttonen, yhä edelleenkin juosten henkensä edestä, vilkuilla kauhistuneilla silmillään ympärilleen, nähdäkseen jonkin sopivan puolustusaseen.
Tuolla, tuolla!
Siellähän oli, muutaman kymmenen askeleen päässä, pitkä karahka. Sillä voisi hän ehkä hyvinkin pidellä puoliaan.