— Voi, voi, herra Saksman, koko kaupunkihan siitä puhuu… Wahlin maisteri on itse kertonut, että hän on antanut sille miljuneerille manuun kaksintaisteluun ja ampuu sen seulaksi. Nyt kuuluu Wahlin maisteri harjoittelevan ampumaan omissa huoneissaan, ja kadulle kuuluu kuuluvan sellainen räiske, etteivät ihmiset uskalla ohi kulkea… ja semmoinen paksu ruudinsavu kuuluu pöllyävän ikkunoista — niin — kamalaa on ajatella sitä Wahlin maisteria, kun on semmoinen vanha tarhapöllö ja vielä tuollaisia asioita puuhaa… akat sanoivat sen miljuneerin tehneen jo testamenttinsa — niin — voi hyvä isä kun vellipata on unohtunut tulelle, joko lie pohjaanpalanut!
Jarrumiehen leski katosi äkkiä sisään. Lauri Saksman tuli samassa portista ja sanoi:
— No nyt sitä, isä, tulee lysti, kun ukko Wahl on ilmestynyt kaupunkiin!
— Sitähän se tuo jarrumiehen leski tuossa juuri toimitti. Tiesipä vielä kaksintaistelunkin olevan tulossa.
— Kyllä siinä perää on. Kuulin torilla akkojen siitä kaakattavan ja pistäydyin kysymässä Jaakkolalta itseltään. Jaakkola oli vähän harmissaan siitä, että asia oli jo joutunut kaupunkilaisten hampaisiin, ja kertoi, että Wahl oli eilen illalla ollut syödä hänet ja haastanut oikein kaksintaisteluunkin… mutta kyllä se ukko on vielä päivissä, jos se saa Jaakkolan suuttumaan.
Lauri istui isänsä viereen portaalle, nyppi viiksiään ja jatkoi:
— Kävin säikyttelemässä metsänvartija Tolosen, joka oli ruvennut hätyyttelemään Matti Luontoa, ja Tolonen oli aluksi hyvin koppavata poikaa, mutta kun minä aloin puhua niistä kaatuneista puista, jotka hän keväällä möi omin lupinsa Räsäselle, niin lankesi siltä luonto! Ihan oli nenänpääkin valkoisena. Ja Matti saa nyt asua rauhassa puussaan. Kävin sitten Mattia katsomassa. Oli rakentanut jonkinlaisen lavan ainakin kahden sylen korkeuteen muutamaan isoon petäjään ja lavalle havumajan. Siellä hän nyt sitten paastoaa. Elää kuin kotka pesässään.
Sikasen akka kulki hernemaan poikki portille päin tyhjä pärevasu selässään.
— Minnekäs Sikasen emäntä oikein vasun kanssa lähti? kysyi Saksman.
— Läksin tuolta Nissisen työmaalta lastuja kahvipuikseni pyytämään, sanoi akka, pysähtyen keskustelemaan. — Ei viitsi kotonakaan olla, kun tuo Kähköskä haukkuu ja säkentää seinän takana, niin ettei sitä jaksa koko päivää kuunnella. Mutta eiköhän herkeä säkentämästä kun kahvinhajua nokkaansa saapi! Vaan taitaa saada tänä päivänä minun kahviani odottaa… on se niin hävittömästi siellä minunkin kunniaani loukannut. Se on niin hävitön ihminen, että sitä ei uskoisi! On se välistä makeata ja matlakkaa, niin että luulisi, ettei ihmisellä voi tuon parempaa ystävää olla, mutta annas taas toisen kerran! Se on olevinaan vielä semmoinen unennäkijäkin. Kuulkaas, herra Saksmanni, minkälaisia unia se näkee! Yhtenä päivänä viime kesänä oli tuolta jarrumiehen lesken porstuasta kadonnut varsiluuta, ja tietäähän sen, minkälainen kotkotus tässä pihassa silloin oli! Jarrumiehen leski haukkui rosvoiksi koko talon väen, jokaisen erikseen — teistäkin sanoi, ettei sitä tiedä, vaikka olisivat nuo Saksmannit ottaneet, kun aina tässä pihalla kuikuilevat, eivätkä taida omat luudat hääviä olla… ajatelkaas, herra Saksmanni! — ja sitten oli mennyt Kähköskä hänen luokseen kertomaan nähneensä semmoisen unen, että se kadonnut varsiluuta oli muka minun porstuassani! Minun porstuassani! Ja eikös vain akka, nimittäin tuo jarrumiehen leski, tule minun porstuaani ja ala siellä hamuilla ja koluta. Minä olin juuri puuronkeitossa — oli lauantaipäivä siinä puoli kolmen korvissa, taisi olla jo kohta kolmekin — ja kuulen kolinaa porstuasta ja ajattelen, että koiratkohan siellä koluavat vai olisiko se Tiihosen sianporsas taas lähtenyt juoksentelemaan ja tullut meidän porstuaan. Aukaisen oven ja ajattelen että ajan pois, olipa tuo sitten koira tai porsas. Siinä on sinulla sitten koira tai porsas! Jarrumiehen leski on juuri ulos menossa, meidän luuta kädessä. Minä kysyn, että mitä hän meidän porstuasta hakee, ja tämä alkaa soimata minua, että olen muka pihalta ottanut hänen varsiluutansa. Kyllähän minä annoin hänelle senkin varsiluudan! Tulihan siitä oikein käsirysy, ja kun pihalle päästään ja katsotaan, niin minun luutanihan se tietysti oli. Ei ole meillä milloinkaan vierasta tavaraa tarvittu eikä haluttu. Rehellisinä on koetettu olla ja vaeltaa, vaikka on paljon murhetta ollut ja vastoinkäymistä, jaa jaa, sillä rehellisyys se maan perii, ja puuro kerkisi siinä kahakassa palaa pohjaan. Mutta Kähköskä ihmettelee siinä samassa jarrumiehen lesken hävittömyyttä, että sillä tavalla ihmisiä epäilee ja syyttää, vaikka itse oli koko sopan keittänyt. — Terveenäkö se on tämä herra Saksmanni ollut?