Leikkiä laskein kysyi hän Aunelta, että mikäs se on, kun "kaksi kultaista kerää yli orren katselee?"
Ja Aune vastasi siihen, että "yksi hiiri, kaksi häntää, kenkä — kuka sen arvaa?"
Leena ei ymmärtänytkään mitä Aune tarkoitti: sitä että nyt tuntui siltä, että saisi panna kengät jalkaan.
— Annetaan olla siellä hiirten nurkassaan vähän aikaa, sanoi Leena. Tohtori sattuisi tulemaan, niin säikähtäisi, se kun ei ensinkään pidä hiiristä.
Kysyi sitten Leena, että tietääkös Aune, mikä se on, kun: laiva liikkuu kultakeula merta suurta saarellista, kullat heittää kulkeissaan yli meren sekä maan.
Sitäpä Aune ei tiennytkään. Hän mietti ja mietti. Leena ei saa sanoa, kyllä hän sen arvaa ihan heti.
Leena nauroi, että ei hän sanokkaan, mutta hän näyttää sen. Ja hän on tilaisuudessa näyttämään sen ihan tällä hetkellä. Aune katsoo nyt vaan suoraan tänne!
Äkkiä veti Leena uutimet syrjään.
— Aurinko! huusi Aune. Kuinkas hän ei sitä heti huomannut? Se vanha aurinko!
Mutta Leenan mielestä se oli uusi, joka aamu ihan uusi, aivan niinkuin on Jumalan armokin ihmistenlapsille uusi joka aamu.