Ja kun hän nyt istui siinä silmät suljettuina katsellen kaitaista juovaa taivaan ranteella, ilmestyi siihen pieni poikanen, joka kohotti kättään korkeuteen.
Ei Aune nyt enään kysynyt hänen nimeään. Mutta hän tunsi hänet siksi veljekseen, jonka hän kerran oli nähnyt unissaan. Ja Aune tunsi sielussaan taivaallista riemua siitä käden asennosta, sillä hän tiesi, mitä se merkitsi.
Ja hän tiesi nyt, että todellisesti onnellinen on ihmistenlapsista ainoastaan se, jonka silmä tähtää ijäisiä asuntoja. Ja se onni ei riipu mistään maallisista ehdoista ja eduista.
Kun Aune vihdoin aukaisi silmänsä, ei näkynyt enään mitään juovaa taivaan ranteella. Aurinko meni siellä vähitellen mailleen, ilta alkoi hämärtää ja tuuli tuntui kiihtyneen. Mustia pilviä ajeli taivaalla ja yhä kovemmin alkoivat aallot heiluttaa laivaa.
Pyörätuoli ei tahtonut enään pysyä paikoillaan. Sentähden isä ottikin Aunen käsivarrelleen ja kantoi hänet hyttiin, jossa he heti laittoivat hänet levolle. Mutta nukkumisesta ei voinut olla puhettakaan. Laiva pyöri nyt niin, että isä ja Leena vaan seiniin nojailemalla voivat pysyä pystyssä ja ulkoa kuului meren pauhu ja laivan rytinä ja ryske. Aallot tuntuivat heittelevän sitä kuin lastua vaan. Oi, kuinka ihmisvoima taas tuntui vähäiseltä.
— Noin juuri elämänkin ulappa ihmisen pientä purtta heittelee — sanoi Leena — ja onneton se, jonka peräsintä ei pitele voimakkaampi käsi.
— Pelkääkö lapsikultani? Kysyi isä.
— En vähääkään, sillä minun peräsintäni pitää se Voimallisin.
Aunen kasvot olivat vastapäätä hytin pientä, pyöreätä ikkunaa. Ja hän tuijotti siihen, mutta siitä katseli vaan pilkkopimeä sisään. Väliste sentään oli aivan kuin jotain valkeata olisi väipähtänyt ohi. Se oli varmaan korkean aallon vaahtopäinen harja.
Ja kun Aune katseli sinne pilkkopimeään, ilmestyi ikkunaan vanha tuttava ja ystävä. Se oli iltatähti, joka oli noussut taivaan ranteelle ja pääsi pilkistämään pilvien lomasta. Nyt hän oli aivan kuin omassa sängyssään. Noin juuri oli sama tähti katsellut hänen huoneensakin ikkunasta sisään.