"Niin, olemmehan kaikki syntisiä Jumalan edessä! Mutta siinä suhteessa en voi syyttää itseäni. Olen kasvattanut tyttöjäni kurissa ja Herran nuhteessa yhtä hyvin kuin joku muukin Goldrainissa ja pitänyt heitä silmällä kuin seppä rautaansa. Että se tapahtui, siihen olen yhtä syytön kuin — niin, kuin pappi itse."
Pappi nousi ja seisoi hänen edessään. "Mea culpa", sanoi hän, "mea culpa, mea maxima culpa."
"Niin, jos tahtoo olla niin hurskas", sanoi Kassian, "niin voihan mielellään ottaa omaksi syykseen, jos joku tappaa toisen kaukana Turkin maalla."
"Ehkä niin", sanoi pappi. "Mutta meidän ei tarvitse lähteä Turkkiin löytääksemme syyllisyyttämme. Meidän tulee ensin käydä omaan itseemme! En luule olevan yhtään ihmistä, joka saa kokea sydämeen asti käypää tuskaa hänen olematta tavalla tai toisella itse osallisena sen luodin valamiseen. Jos teihin nyt, Kassian Gamper, on koskenut kovemmin kuin koskaan ennen, tiedättekö mitä teidän silloin tulisi tehdä? Teidän tulisi silloin koetella elämäänne ja sydäntänne tarkemmin kuin ennen — olisiko niissä jotain kohtaa, jonka olette unohtanut, mutta jonka kerran olette kylvänyt, ja jonka hedelmiä nyt saatte korjata. Ennenkuin olette keksinyt syyllisen omasta itsestänne, ennen sitä ette voi toivoa löytävänne ulkonaista syyllistä. Muuten ette ole varustautunut kohtaamaan häntä."
— Kassian jäi katsomaan hentoa, mustaa olentoa kunnes se hävisi vuoripolkua pitkin. Sitten kääntyi hän kotiinpäin.
Hän oli kiintynyt nuoreen pappiin eikä voinut olla puhumatta hänen kanssaan. Mutta noitten pappien piti aina puhua ikäänkuin kaikki olisi tässä maailmassa niinkuin olla pitikin ja että itse vain käsittää sen ihan väärin. Mutta hän ei sitä myöntänyt! Hän oli syntinen Jumalan edessä, mutta häntä ei voinut soimata aviomiehenä eikä isänä.
Hän ei voinut lukea miksikään sitä, että hän aina nyt ajatteli erästä taphtumaa — tapahtumaa, joka oli sattunut ennen Kathin syntymistä. Sillä se johtui vain siitä, että Kathi sinä yönä, jolloin hän pysähdytti hänet joen rannalla, oli katsonut häneen ihan samanlaisilla silmillä kuin Aloisia sinä kertana. Ei ollut siis ihme, että hän muisteli sitä. Mutta hän ei tehnyt sitä siksi että siinä olisi ollut hänelle jotain soimausta. Hänellä oli täysi oikeus — olihan Aloisia hänen vihitty vaimonsa. Hän olisi voinut puhua siitä kenelle papille hyvänsä — ja pappien olisi täytynyt hyväksyä hänen menettelynsä. Että nainen voi suuttua, ei merkitse mitään. Hän oli muuten lempeä ja mukautuva, Aloisia, mutta sillä kertaa oli hän kuin poissa suunniltaan. Hän oli huutanut: "Tahdotko saada minut hengiltä!" — ja kävikin sitten niin että hän kuoli. Mutta moni vaimohan on kuollut ensi kerralla — sitähän ei koskaan voi edeltäpäin tietää. Eikä kukaan mies voi pitää itseään sen takia murhaajana.
Hänelläkään ei ollut syytä siihen. Hän vain ei voinut vapautua niistä silmistä sen jälkeen kuin Kathi oli katsonut häneen sinä yönä joen rannalla — —
* * * * *
Ylhäällä vuorilla satoi valkoista lunta.