Asetuimme tässä kylässä asumaan Isossima nimisen miehen taloon, vaikk'ei se suinkaan ollut kylän suurin eikä varakaskaan, mutta sen sijaan harvinaisen puhdas ja viihdykäs. Meitä viehätti Ervastin suositus; hän siitä kirjoitti matkakertomuksessaan:
"Majapaikkamme oli Isossiman eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainen talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden kautta, joka siinä vallitsi, ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein kiilsi puhtaudesta. Atria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei ollut kotona, oli yksinkertainen, vaan hyvänmakuinen, kaikki siinäkin puhtautensa puolesta silmään pistävää. Joka sentään enimmän huomiotamme ja kummastustamme herätti, oli se altis palvelevaisuus ja sydämmellinen kohtelu, jota isäntämme meille koki osottaa. Vaikka karjalaiset ylipäänsä ovat näistä ominaisuuksista kiitettävät, emme kuitenkaan tuskin koko matkalla olleet hänen vertaistaan näitten suhteen tavanneet. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muitten ihmisten, vaan kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, jossa saattoi lukea niitten omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväki olivat lapsettomia ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi selityksensä."
Köyhä Isossima oli yhä vieläkin ja vaikeata toimeentulo oli ollut edellisenäkin talvena, vaikka perhe ei ollutkaan ennestään lisääntynyt. Vaimo oli kookas, hiljainen, mutta hyväntahtoinen ihminen, ja erinomaisessa kunnossa hän tosiaan piti talonsa ja taloutensa. Pirtti, seinät, lattiat, huonekalut, astiat, kaikki oli, vaikka maalaamatonta, puhdasta kuin voipytty. Sitä ei voinut kyllin ihmetellä, ja vastakohta oli räikeän jyrkkä, kun rajan poikki palasimme Suomen puolelle ja tulimme ensimmäiseen suomalaiseen taloon ja näimme sen rähjäisen lattian, likaiset paikat ja karstaiset seinät. Ilmakin oli Isossiman pirtissä puhdasta, koska hän ei tupakkaa viljellyt, vaikka muutoin olikin mielipiteiltään vapaa ja antoi jokaiselle arvonsa.
Köyhyydestään huolimatta nämä molemmat kuitenkin ahkeruutensa ja säästäväisyytensä kautta tulivat jotakuinkin toimeen. Kuinka tarkalleen talon talous oli harkittu, sitä todisti muun muassa kyly. Puitten säästämiseksi se oli hyvin pieni, oikea nukkimaja, niin että tuskin mahtui suorassa seisomaan, lauteella ei muuta kuin istumaan, ja melkein joka puolelle kädet ulottuivat seinään, kun keskilattialla seisoi. Mutta suotta ei sen isäntä kiittänyt löylyn hyvyyttä. Kun hän oli kiukaan valiopuilla lämmittänyt, niin lähti siitä löyly, joka oli raikasta kuin lähdevesi. Se oli täydellinen ja hyvä kyly, mutta niin pieneen kokoon puristettu, ettei sitä juuri olisi voinut sen enempää pienentää. Sekin todisti karjalaisen käytännöllistä luonnonlaatua.
VENEHJÄRVEN POKKOUHRI.
Oleskelimme Kivijärvessä muutamia päiviä, toverini kirjoitteli runoja yhdeltä ja toiselta. Odottelimme sitä aikaa, että oli lähdettävä uudelleen Venehjärveen näkemään paljon mainittua pokkouhria, jota Miikulan päivänä vietettiin.
Tällä kerralla kuljimme koko matkan maisin, oikopolkuja. Saimme seuraakin, ja tuskinpa olisimme tuota vähän kuljettua väliä muutoin osanneetkaan. Kivijärvestäkin piti vietämän Venehjärveen pässi eli "pokko", joka oli Miikulalle luvattu, ja muuan nainen lähti sitä taluttamaan. Venehjärven lähikylissä on nimittäin tapana luvata Venehjärven Pyhälle Miikulalle semmoisia pässikaritsoita, jotka näyttävät niin huonoilta, että niitten voimistuminen näyttää epäiltävältä. Ja sanottiin, että ne paikalla, kun ovat luvatut, alkavatkin kasvaa ja hyötyä, niin että ne ovat mitä parhaita elukoita, kun ne pyhimykselle viedään.
Matkaa oli Venehjärvelle poikkimaisin puolenkolmatta penikulmaa ja väli oli vielä vaaraisempaa kuin matka Tsenasta Kivijärvelle. Välillä kuljimme usean puron ja joenkin poikki. Maat olivat kauniit ja lehtoisat, ja ainoastaan näillä taipaleilla, joilla kaikkialla vielä oli entistä vesottunutta ahonpohjaa, sointui luontokin täällä täydelleen tuota hakamaa- ja ahorunollisuutta, joka on pohjana kansanrunoudessa. Enimmäkseen on Vienan Karjalan luonto paljon koleampaa, ainaista kangasta ja suota. Näiltä vaaroilta sanottiin Kivijärveläisten keräävän paljon sieniä, joita suolaavat ja syövät pitkin vuotta.
Saavuimme iltapäivällä pokkoinemme Venehjärveen, jonne oli tuotu uhrieläimiä muistakin kylistä, kaikkiaan kuusi tai seitsemän pässiä. Rahvastakin oli kokoontunut runsaasti joka kulmalta, miestä ja naista, nuorta ja vanhaa. Varahvontalla oli näissä juhlissa yleisempääkin puuhaa, sillä hän oli itse uhrin toimittaja.
Asuimme jälleen Petri Lesosen talossa, jossa emäntä, sisukas ihminen kuin palava rikin palanen — niin kylällä kerrottiin ja Petriä vähän sääliteltiin — piti meistä mitä parasta huolta. Ani varhain seuraavana aamuna ryhdyttiin pässejä uhraamaan. Mikäli näitä menoja enää muistan, iskettiin uhrieläimet tsässyönän luona ja veri valutettiin tsässyönän portaitten alle pienestä reiästä, jonka jälkeen nahka nyljettiin kalmistolehdossa, joka Venehjärvessä oli männikkö, lihat paloiteltiin ja keitettiin ja vihdoin yhteisesti syötiin tsässyönän edustalla suurista tuohiropeista. Paljon oli lihoja, mutta paljon oli rahvastakin, eikä ateriasta tainnut paljoakaan tähteitä jäädä. Joukossa oli muutamia oikein pulskia miehiä, joista jonkun kuvasin näytteeksi siitä, kuinka sivistyneitäkin kauneusihanteita vastaavat ovat Karjalan Lemminkäis- ja Väinämöistyypit, vaikka uudempi taiteemme on, enemmän omaperäisyyttä ja omintakeisuutta antaakseen luomilleen, valinnut kalevaisten sankarien esikuville mieluummin semmoisia kasvonpiirteitä, jotka muistuttavat Lapin perukoita. Taiteilija tietysti luo semmoisen kuvan, kuin hänen kuvailuhimossaan syntyy. Mutta kuitenkin voimme muistaa, että Vienan Karjalan runolaulajat enimmäkseen ovat kaunista kansaa. Sen hienompia kasvonpiirteitä kuin esim. Arhippaisella Miihkalilla oli, saa hakemalla hakea vaikka minkä kansan keskuudesta.