Ilmaston ankaruutta näillä kulmilla Herodotos vasten tapaani suuresti liiottelee. Talvea muka kestää kahdeksan kuukautta ja pakkanen on silloin niin ankara, että merikin jäätyy ja Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) poikki saatettiin ajaa hevosilla. Mutta siinä hän varsinkin erehtyi, kun sanoi kesiäkin viileiksi, sillä aroilla kesä päin vastoin on erinomaisen helteinen.
Herodotos kertoo Skyyttien jakautuneen moneen heimoon. Kauimpana idässä asuivat Maiotiin rannoilla »kuninkaalliset Skyytit», jotka olivat kaikkia muita urhoollisemmat ja lukuisammat ja pitivät muita Skyyttejä orjinaan. Heidän länsipuolellaan asuivat paimen-Skyytit, Borystheneen hedelmällisessä suistamossa taas »maata viljelevät Skyytit». »Varsinaisilla Skyyteillä ei ole kaupungeita eikä linnoja, eikä muitakaan asunnoita kuin vaununsa, joita he mukanaan kuljettavat. Sillä he eivät elä maanviljelyksestä, vaan karjoistaan», lausuu Herodotos ja lisää siihen, että »semmoista kansaa on mahdoton sodassa voittaa». Herodotos ylistää heidän urhoollisuuttaan ja viekkauttaan ja erinomaista ratsastustaitoaan; he ampuivat taitavasti hevosenkin selästä. Kreikkalainen lääkäri Hippokrates antoi heistä myöhemmin vielä tarkempiakin tietoja, hän kertoi heidän vaununsa olleen niin tiiviisti rakennetut, että ne hyvin suojelivat sekä sadetta että pakkasta vastaan. Niitä vetivät härät; naiset ja lapset kulkivat vaunuissa, miehet ratsain. Samoilla seuduin viivyttiin niin kauan kuin laidunta riitti, ja lähdettiin sitten toiseen paikkaan. Nämä Skyytit söivät keitettyä lihaa ja joivat tamman maitoa. Jo puolenkolmattatuhatta vuotta takaperin oli siis arokansain elämänlaatu kehittynyt samanlaiseksi, jommoisena sen nykyään tapaamme. Tavat ovat pysyneet, vaikka kansakunnat ovat vaihtuneet. Kaikki ne indoeuroppalaiset kansat, jotka paimensivat aroilla karjojaan, ovat joko sortuneet taikka vakautuneet maata viljelemään. Ainoastaan keltainen rotu ja osa turkkilaisista heimoista on pysynyt vanhalle elämänlaadulle uskollisena.
Herodotos kertoo Skyyttien palvelleen monta jumalaa. Uhrieläimet kuristettiin nuoralla ja paloteltiin. Liha suljettiin eläimen mahalaukkuun ja keitettiin sitten eläimen omista luista tehdyllä valkealla. Monta piirrettä hän mainitsee heidän julmista sotatavoistaan. Kerran vuodessa päälliköt panivat toimeen suuren juhlan, jossa jokainen, joka oli vihollisen surmannut, sai viiniä juodakseen, ja parhaille sankareille annettiin aina kaksi maljaa siinä kun toisille yksi. Mutta ne, jotka eivät olleet vielä ketään tappaneet, eivät saaneet mitään. Varsinkin orjiaan Skyytit kohtelivat julmasti. Heidän tuli lypsää tammat ja valmistaa maidosta juomaa; »kumishi» on vielä tänä päivänä Keski-Aasian paimentolaisten mielijuoma. Kun kuningas kuoli, niin hänet haudattiin suurilla menoilla. Skyytit ilmaisivat suruaan siten, että leikkasivat korvastaan pienen palan, ajelivat tukkansa, viilsivät käsivarsiinsa verisiä naarmuja, kynsivät nenänsä ja otsansa verille, pistivät nuolen vasemman kätensä läpi. Haudalla uhrattiin sekä ihmisiä että hevosia ja sille luotiin suuri kumpu. Siten syntyivät nuo suuret »kurganit», joita aroilla on niin paljon säilynyt. Kumpuihin pantiin vielä kaikenlaisia vainajan kalleuksia ja näistä esineistä on uudenaikainen tutkimus saanut paljon lisävalaistusta arojen entiseen historiaan ja Kreikkalaisten ja arokansojen suhteihin.
Pohjoisia kansoja.
Herodotos koetti Olbiassa saada kaikki tiedot, mitä sikäläisillä kreikkalaisilla ja skyyteillä oli arovyöhykkeen pohjoispuolella olevista maista ja kansoista. Se mitä hän sai kuulla, on puoleksi tarumaista, mutta vanhimpana tietona Sisä-Venäjän esihistoriallisista oloista kuitenkin mieltäkiinnittävää. Skyytit puolustivat tietämättömyyttään pohjoisista seuduista sillä, että sinne muka oli mahdoton tunkeutua, koska ilma ja maa oli sakeana höyhenistä. Herodotos uskoo juttua sikäli, että koettaa selittää sen luonnollisella ja arvatenkin oikealla tavalla. Hän luulee, että se mitä he sanoivat höyheniksi, olikin vain lunta, ja että tuolla etäällä pohjoisessa niin ollen satoi lunta sekä talvella että kesällä. Tai ehkä Skyytit tarkottivat pohjoisia metsäseutuja, joihin heidän oli ollut mahdoton karjoineen tunkeutua ja jotka niin ollen olivat luonnollisena rajana heidän vallotuksilleen.
Herodotos arvelee, että nuo pohjoiset maat ainaisen lumen vuoksi olivat asumattomat. Hän sen vuoksi epää aikalaistensa mielipiteen, että »pohjatuulen takana» muka asui kansa, joka oli erinomaisen ystävällistä ja eli hyvin korkeaan ikään. Eihän kuitenkaan ole mahdotonta, että huhu »Hyperboreista» sittenkin perustui tosioloihin ja että Välimeren rannoille silloin jo oli saapunut kulkupuheita Jäämeren ranta-asukkaista, joitten yhteisiä ominaisuuksia kautta maapallon on luontainen suopeus. Juttua pohjatuulen takaisesta Abariista, joka muka oli lentävällä nuolella kulkenut maan ympäri, Herodotos piti niin naurettavana, ettei sitä edes kannattanut ruveta vääräksi todistamaan.
Käsitykset onnellisista Hyperborealaisista pysyivät Herodotoksen epäilyistä huolimatta voimassa kauan hänen jälkeensäkin ja niihin kutoutui kaikenlaisia ihmetarinoita äärimäisen pohjoisen asukkaista.
Herodotos luettelee koko joukon muita kansoja, jotka asuivat Skyyttien pohjoispuolella. Kauimpana lännessä asuivat Agathyrsit, jotka käyttivät kultakoristeita, olivat peräti veltostuneita ja pitivät yhteisiä vaimoja. Toiset kirjottajat mainitsevat, että tämän kansan tapana oli maalailla itseään sinivärillä. He luultavasti asuivat nykyisessä Transsilvaniassa, jonka kultasuonia jo hyvin varhain kaivettiin. Sen mukaan he olisivat olleet samaa rotua kuin Daakit, nykyisten Rumanialaisten esi-isät, ehkä sama thraakialainen kansa, jota myöhemmät kirjailijat mainitsivat Trausoin nimellä. Koilliseen heistä asuivat Neurit, joitten maahan miespolvea ennen Dareioksen retkeä muka oli tullut niin tulvimalla käärmeitä, että heidän täytyi muuttaa Budinien maahan asumaan. Neurien luultiin olevan noitia. Skyytit kertoivat, että jokainen neuri kerran vuodessa muuttihe sudeksi, mutta muutaman päivän päästä jälleen muuttui ennalleen. Skyytiassa asuvat helleenit tätä tarua tosin uskoivat, mutta Herodotos ei puolestaan siihen luottanut. Neureilla ehkä tarkotettiin nykyisten Slovenien esi-isiä; usko »susi-ihmisiin» on, merkillistä kyllä, vielä tänä päivänä eteläslaavien kesken yleinen. Se on nykyään yleinen Kreikankin kansassa, jonka luullaan perineen sen kansainvaelluksien aikakaudella maahan tuhranneilta slaaveilta.
Neurien naapureita olivat Androfagit, s.o. »ihmissyöjät»; näitten itäpuolella taas ja »kuninkaallisten Skyyttien» pohjoispuolella asuivat »mustamekot», Melankhlainit. Molempiakin näitä kansoja on arveltu sekä suomalaisiksi että slaavilaisiksi. »Mustamekot» olivat paimentolaisia, samoin kuin Skyytitkin, ja valmistivat vaatteensa mustien lampaittensa villoista. Tämä villa oli kauppatavaraa, sitä tuotiin varsinkin Tanaiksen suulla olevaan kreikkalaiseen siirtokuntaan.
Idempänä yhä asui Budinien suuri ja lukuisa kansa, joka vietti vaeltavaa elämänlaatua. Heidän maassaan kasvoi kaikenlaisia puita. Siellä oli myös suuri järvi ja suo ja järvestä saatiin saukkoja, majavia, ynnä eläimiä, joilla oli »neliskulmaiset kasvot». Budineilla oli järjestään siniset silmät ja punainen tukka ja he olivat ainoa kansa, joka söi kuusenkäpyjä — luultavasti sembramännyn siemeniä, joita yhä vieläkin yleiseen syödään Pohjois-Venäjällä. Toiset arvelevat Budineja suomalaiseksi metsästäjäkansaksi, toiset venäläisiksi. Herodotos mainitsee, että Budinien maassa oli Gelonos niminen kaupunki, jolla oli avarat puumuurit ja puiset kreikkalaiseen malliin rakennetut huoneet ja pyhätöt. Tämä kaupunki nimittäin olikin kreikkalainen siirtokunta, joka oli perustettu keskelle Budinien maata. Gelonien kieli oli skyytin kielen ja kreikan sekotusta. Mutta Budineilla oli oma kielensä ja elintapansa. Gelonien siirtokunta lienee ollut kauppapaikka Volgan rannalla.