Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.
Kun Niilin laakson ja kaksoisvirtain maitten ikivanhat valtiot ja yhteiskunnat alkoivat menettää elinvoimansa, niin haki edistys toimialoja uusissa maissa ja uusien kansain keskuudessa. Se siirtyi jokien ahtaista laaksoista meren rannalle, joka oli siksi maitten piirittämä, että se pikemmin vaikutti yhdistävästi kuin erottuvasti.
Egyptin, Babylonian ja Assyrian vanha historia on näitten maitten vanhan kirjallisuuden tutuksi tultua astunut niin lähelle, käynyt niin eläväksi ja monivaiheiseksi ja me huomaamme niitten sivistyksen niin kehittyneeksi, yhteiskunnat niin järjestyneiksi, että näitten tietojen valossa mielestämme tulemme kuin alkuasteilla olevaan uuteen maailmaan, kun noina ammoisina aikoina mielessämme siirrymme Välimeren rannoille. Nämä näyttävät olleen Babylonian ja Egyptin kansoille melkein yhtä tuntemattomia kuin Amerikan rannat Lännen kansoille Uuden ajan alussa.
Siitä syystä onkin jo oltu taipuvaisia arvaamaan liiankin suureksi Itämaitten vaikutusta kultuurin viriämiseen Välimeren reunoilla. Aivan viime vuosikymmenien muinaistutkimukset ovat nimittäin osottaneet, että ainakin tuon meren itäosissa on vallinnut itsenäinen korkealle kehittynyt sivistys, joka on yhtä vanha kuin Egyptin tai Babylonian.
Schliemann kaivoi Hissarlikin (Troijan) raunioista esiin ikivanhoja kaupunginpohjia ja esineitä, jotka todistavat edistyneitä oloja ja sisältävät aivan itsenäisesti kehittyneitä koristemuotoja. Hän jatkoi löytöjään Peloponnesossa, jossa Mykenan vanhat kalmistot luovuttivat tutkimukselle aavistamattoman rikkauden helleeniläisaikaa vanhemman ajan kultuuriesineitä ja rakennuksia. Mutta kaikkia näitä löytöjä rikkaammat ja tärkeämmät ovat ne, joita Evans on Kretan saarella tehnyt. Hän on kaivanut esiin Knossos kaupungin pohjat saaren pohjoisella rannalla ja huomannut Minoksen tarumaisen palatsin todellisuudeksi, paljastanut kehityksen ja kultuurin, joka ulottuu niin kauas taapäin, kuin yleensä voidaan edellyttää ihmisen muodostaneen suurempia ja korkeammissa muodoissa eläviä yhteiskuntia.
Mikäli näihin muinaisjäännöksiin jo on ennätetty syventyä, voidaan niistä tehdä se johtopäätös, että Kretassa aina myöhemmältä kivikaudelta saakka on elänyt samoilla paikoilla alati kehittyvä kansa, jonka loistoaika oli pronssikausi, mutta jonka rautakauden alussa voitti pohjoisesta tuleva raakalaiskansa — arvatenkin vanhat Helleenit — niin että se menetti koko kansallisen olemuksensa ja luultavasti suli vallottajain kanssa samaksi kansaksi. Vielä voidaan päättää, että tämä sivistys on ollut yhteinen koko Egean meren ympäristölle, josta syystä sitä sanotaankin egeiseksi, vaikka se näyttää kehittyneen korkeimmalle ja yhtäjaksoisimmin juuri Kretassa, jossa saariasema suojeli sitä häiriöiltä. Kaikesta päättäen harjotti tämä kivikauden ja pronssikauden kehittynyt kansa laajaa laivaliikettä sekä Egean meren saaristossa, että Syyrian rannikolle ja varsinkin Egyptiin, jonka kanssa Kretalla on ollut ikivanhat yhteydet. Egyptiläisissä hieroglyfeissä mainittu Keft tarkotti juuri Kretaa. Kirjotustaitokin oli tälle kansalle tunnettu — sillä oli kahdenlainen kirjotus, vanhempi kuvakirjotus, joka kuitenkin kokonaan poikkeaa egyptiläisestä, ja nuorempi viivakirjotus, joka vähän muistuttanee vanhempaa arabialaista; mutta ei kumpaakaan ole vielä osattu lukea, kun ei ole mitään johtoa siihen, mitä kieltä tuo esihistoriallinen sivistyskansa on puhunut. Mutta ehkä ihmeteltävin oli sen taide, joka todistaa samalla sekä erinomaisen kehittynyttä tekotapaa, että sen kansan ruumiillista kauneutta, joka tuon taiteen kehitti.
Mitä kansoja varhaisimpina aikoina asui Syyrian rannoilla, siitä ei ole mitään tietoa. Foinikit saapuivat sinne Persian lahden etelärannalta, jossa nykyisten Bahrein saarien seudut olivat heidän asuntoalueensa keskusta. Foinikit luultavasti alkuaikoina välittivät Babylonian sumerilaisten kaupunkien laivaliikettä. He siitä päättäen olivat jo tottuneet merillä purjehtimaan muuttaessaan Libanonin juurelle, Välimeren rannalle, ja rakentaessaan sinne kaupunkinsa ja laivastonsa. Jotkut tutkijat luulevat, että Foinikit ehkä olivat samaa kansaa, jota alkuaan myös asui Egyptin hieroglyfeissä mainitussa Punt maassa Punaisen meren suulla, ja joka siis olisi hallinnut molempien itäisten väyläin laivaliikettä jo hämärimmästä muinaisuudesta saakka.
Monet vaiheensa oli varmaan Välimeren länsiosankin mailla ja kansoilla ollut, ennenkuin historian ensimäinen sarastus niille lankeaa. Mutta niistä emme paljoa tiedä. On tosin säilynyt joku verta muinaisjäännöksiä, joitten nojalla ehkä tutkimus tulevaisuudessa voi tehdä sitovia johtopäätöksiä, mutta toistaiseksi saamme tyytyä vertailevan rotututkimuksen viittauksiin. Niitten mukaan on Välimeren rannoilla jo ikivanhoista ajoista tapahtunut kansainvaelluksia, jotka ovat monella tavoin muuttaneet niitten rotuoloja. Kieliä ja kansoja on kadonnut, toisia tullut sijaan, ja kadonneet ovat vain jättäneet ihonsa, hiusvärinsä tai muita rotumerkkejään kummittelemaan niitten kansain ruumiinrakennuksessa, joitten kieliin ne hautaantuivat.
Vertailevan pääkallotutkimuksen johdolla koettaa anthropologia päästä vanhimpien rotujen perille, joitten vaiheitten selvittämiseen kielitiede ei tarjoa johtoa, koska nuo kielet jo ovat kuolleet.
Uusimmat ihmistieteen tutkijat ovat etupäässä pääkallojen muodon johdolla tulleet siihen johtopäätökseen, että kaikki ne valkoiset kansat, joita vanhempina aikoina on asunut Europassa, Länsi-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa, ovat kehittyneet yhteisessä alkukodissa Pohjois-Afrikassa, Saharan vielä ollessa viljelyskelpoista, hyvin kasteltua maata, niinkuin vanhat esiaikaiset jokilaaksot todistavat. Tämä arvatenkin tapahtui samoihin aikoihin, jolloin Europpa vielä suureksi osaksi oli mannerjäätiköitten peitossa. Afrikasta sai siis Europpa asukkaansa, Afrikasta lähtivät seemiläiset kansat itää kohti, vallaten Länsi-Aasian, ja samaa alkujuurta ovat nekin kansat, jotka sinne jäivät ja jotka berberien nimellä ovat näihin saakka harvinaisen puhtaina säilyttäneet sekä kielensä että rotuominaisuutensa. Uusissa asuinpaikoissaan pohjois-afrikkalaiset siirtolaiskansat aikain kuluessa erilaistuivat. Mutta Välimeren rannoilla ne hyvin myöhään, aina historiallisen ajan alkuun saakka, pysyivät jotenkin samoina, kunnes aarialaiset tulivat ja laskivat Välimeren pohjoisrannoilla olevat liibyalaiskieliset kansat valtansa alle, pakottaen niitä omaksumaan aarialaisen kielensä, mutta sen sijaan itse omistaen paljon niitten rotuominaisuuksia. Tästä sekotuksesta ovat syntyneet ne kansat, jotka nykyään elävät Etelä-Europassa.