Kerrassaan suuripiirteinen on Arabien käsitys merien synnystä. Maailmanoppinsa kannalta he pitävät sitä seikkaa, että maata yleensä on kuivilla merenpinnan yläpuolella, yhtenä Luojan suurimmista ihmeteoista. Maan paljastumisen veden peitosta luulee Kaswini johtuvan siitä, ettei maanpallokehällä ja aurinkokehällä ole aivan sama keskipiste. Tästä muka seuraa, että aurinko maata kiertäessään sivuaa toisia paikkoja lähempää kuin toisia. Vesi lämpiää enemmän niissä kohdissa, jotka ovat aurinkoa lähinnä, ja »veden luontoon kuuluu, että se lämmetessään pakenee niihin meren osiin, joissa se on varmassa turvassa, missä oi ole jäätymisestä pelkoa. Kun se sinne pakenee, niin paljastuu maa pallon vastakkaiselta puolelta, s.o. siinä suunnassa, joka on auringosta etäimpänä.» Mutta etelän puoli on lähempänä aurinkoa, pohjan puoli siitä etäimpänä. Sen vuoksi on etelän puoli tullut mereksi, pohjan puoli kuivaksi maaksi.
Samalla teologisella tavalla selitetään kaikki muutkin maantieteelliset ilmiöt, mikäli ne olivat Arabeille tunnettuja. Kaswini esim. aivan oikein selittää luoteen ja vuoksen vaihtelun johtuvan kuun vaikutuksesta, mutta sitä hän ei kuitenkaan älyä, että se on kuun vetovoima, joka on tuohon säännölliseen aaltoilemiseen syynä. Hän arveli kuuvalon tunkeutuvan meriveden läpi aina meren pohjaan saakka ja heijastuessaan takaisin pohjakallioista samalla lämmittävän päällä olevaa merivettä, niin että se kuumeni ja samalla oheni ja pyrki laajenemaan. Mutta laajeneminen tapahtuu ainoastaan pinnalla, merivesi siitä paisuu ja lainehtii rantoja vastaan ja osaksi peittää niitä tulvallaan, kunnes kuu on kulkenut taivaalla korkeimman kohtansa ohi, jonka jälkeen vesi jälleen jäähtyy ja palaa alkuperäiseen tilaansa. Profeetta oli Kaswinin mielestä lausunut julki tämän syvän luonnontotuuden seuraavilla runollisilla sanoilla: »Maata vartioiva enkeli pistää mereen jalkansa, ja siitä syntyy vuoksi, ja kun se nostaa sen merestä, niin siitä syntyy luode.»
Näitten mielikuvituksen luomien ihmekäsityksien keralla on arabien luonnonmaantieteessä kuitenkin monta oikeatakin havaintoa. Albiruni esim. sattuvasti nimittää maailman selkärangaksi sitä mahtavaa vuorijonoa, joka Pyreneittcn ja Alppien kautta kulkee Iraanin ylängön reunaa Turkestaniin ja Sisä-Aasiaan. Tämmöinen vertauskin jo osottaa laajempaa näköpiiriä, mutta lisäksi on huomio oikeakin. Niinikään hän kertoo merenpinnan toisin paikoin vaihtelevan, Lakkadivien ja Maledivien saarilla kun koralliriutat toisin ajoin olivat kuivilla, toisin ajoin meren peitossa. Jotenkin yleiseen käsitettiin n.s. denudatsion, eli paljastavien voimien vaikutus maan muotoiluun, kuten vuorien ja kukkulain kuluminen veden, tuulen ja ilman vaikutuksesta, siitä syntyväin lietteitten kasaantuminen taas maanpinnan syvennyksiin. Kaswini kirjottaa melkoisella ymmärryksellä näistä ilmiöistä, joitten kautta maantiede nykyään enimmäkseen selittää koko maanpinnan muotoilun. Massudi taas täydellä ymmärryksellä, vaikka samalla ihmetyksellä, lausuu julki sen tosiasian, että Eufrat ja Tigris vähitellen täyttävät Persian lahtea; liettyminen oli muka tapahtunut niin nopeaan, että Hira niminen satamapaikka, jossa kiinalaiset alukset usein kävivät ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla, vähitellen oli maattumisen kautta siirtynyt kauas maan sisään, ja tämä kaikki oli tapahtunut kolmensadan vuoden kuluessa. Albiruni taas arvelee, ehkä kreikkalaisten mestariensa vaikutuksesta, että Bengal oikeastaan on vanha merenlahti, joka on Gangeen ja sen syrjäjokien kuljettamasta lietteestä maattunut.
Kasvimaantieteen alalla Arabit ovat tehneet joukon arvokkaita havainnolta. He kiinnittivät huomiota varsinkin taatelipalmun levenemiseen, tämä puu kun on heidän kotimaansa varsinainen leipäkasvi. He ottivat tarkan selon sen kasvupaikoista Espanjasta ja Marokosta aina Kiinaan saakka. Mutta sitä paitsi he tarkalla silmällä tutustuivat kaikkiinkin kasvistoilmiöihin niissä maissa, jotka tulivat heidän vaikutusvaltansa ja kauppansa piiriin. Verraten harvoin he tulivat vääriin johtopäätöksiin. Tämmöisistä mainittakoon, että he luulivat jalokivien, kivennäisten ja vuorien runsaimmin kehittyneen päiväntasaajan seuduilla, ihmisten ja eläinten lauhkeilla keskileveyksillä, etäisen pohjoisen taas parhaiten soveltuvan kasvistoa, mutta ei sitä vastoin muita luonnonvaltakuntia varten. Tämä harhakäsitys, joka näkyy perustuvan tietoon pohjolan laajoista, harvaan asutuista metsäseuduista, periytyi Länsimaitten skolastikoille ja heiltä Columbukselle, joka sen vuoksi luuli kuuman ilmanalan maissa tavattavan runsaimmat aarteet jalokiviä ja kultaa. Siitä syystä hän Guanahanista pyrki yhä etelään päin, toivoen siellä tulevansa yhä rikkaampiin maihin.
Oikeammat ovat monet erikoishavainnot, joita Arabit tekivät kasvimaantieteen alalla. Iztahri oli huomannut, ettei palmuja kasva siellä, missä lumi pysyy maassa jonkin aikaa sulamatta. Abulfeda tiesi, että Englanti sateisine, kesällä viileine säineen on viininviljelyksen pohjoisrajan takana. Mutta varsinkin mausteista, inkivääristä, pippurista ja mausteneilikasta oli kaikillakin näillä arabialaisilla maantieteilijöillä tarkka tieto. Aina 17:teen vuosisataan mausteet ynnä muutamat ylellisyystuotteet ja jalot metallit olivatkin maailmankaupan tärkeimmät tavarat, vasta sen jälkeen alkoivat sokeri, kahvi, tee, indigo ja puuvilla voittaa maailmankaupassa yhä enemmän alaa. Mutta Arabit hallitsivatkin kaikkia Itämaitten kauppateitä Keskiajan lopulle saakka, ja luonnollista sen vuoksi oli, että heillä oli tarkat tiedot kauppatavarain syntyperästäkin. Heidän tietonsa kasvupaikoista ovat nykyajan tutkimukselle tärkeänä johtona Europan viljelyskasvien kotimaan ja levenemisen selville saamiseksi. Mainittakoon esimerkiksi sitrona, pomeranssi ja oranssi, jotka nykyään ovat Etelä-Europassa niin tärkeitä viljelyskasveja. Etelä-Europpa ei ole niiden kotimaa. Massudi niistä antaa »Kultaisissa niityissään» muutamia vaihetietoja, jotka ovatkin ainoat mitä on jälkimaailmalle säilynyt. Jo Aleksanteri Suuren Intian retkellä Kreikkalaiset olivat kuulleet, että Persiassa ja Meediassa kasvoi ihmepuu, jolla oli kauniit kultaiset hedelmät. Pian tuo »Meedian omenapuu», sitrona, sitten siirrettiin Kreikkaan, ynnä Vähään Aasiaan ja arvatenkin Etelä-Italiaankin, mutta sitä viljeltiin vain koristepuuna, koska sen hedelmiä ei voitu happamuutensa vuoksi syödä. Vasta 10:llä vuosisadalla Etelä-Europpa sai arvokkaimmat »etelähedelmänsä», sillä vasta silloin siirrettiin sinne, Massudin tietojen mukaan, limoni ja pomeranssi kotimaastaan Intiasta. Oranssi saapui Europpaan vasta 15:llä vuosisadalla, lähdettyään sekin alkuaan Intiasta länttä kohti vaeltamaan.
Kansatiede.
Arabien kansatieteellisistä havainnoista ovat tärkeimmät ne, joita he tekivät Kiinassa ja Länsi-Aasiassa ja varsinkin Itä-Venäjällä. He olivat oppineet tuntemaan useimmat idän maat ja kansat, ja näkemistään he tekivät tarkkoja muistiinpanoja. Kiinaankin he olivat sangen hyvin tutustuneet jo ennen mainittujen kaupparetkiensä kautta. Kiptshak-tataarien valtakunnasta, joka oli Kaspian pohjoisilla aroilla, kertovat useat arabialaiset maantieteilijät erinomaisen seikkaperäisesti, etupäässä Ibn Fozzlan, Massudi ja Ibn Batuta, jotka siellä laajalti matkustivat. Vieläpä he tietävät kertoa yhtä ja toista Itä-Venäjän pohjoisosissa asuvista suomalaisistakin kansoista, jopa Jäämeren rannikon Samojedeista.
Ihmiskunnan jakamisessa Arabit ovat likimain Vanhan testamentin kannalla. Eräs arabialainen maantieteilijä kertoo, että kun Noan jälkeläiset lisääntyivät, niin tämä pyysi Herraa jakamaan maan hänen poikainsa kesken. Herra suostui pyyntöön, jonka jälkeen enkeli astui alas taivaasta ja antoi Noalle kolme lehteä, käski panna ne uurnaan ja ottaa siitä kullekin pojalle yhden lehden. Kukin lehti merkitsi kolmatta osaa maasta. Niin sai Sem maan keskiosan, Jafet pohjan puolen siihen saakka, kussa Otava alkaa alati näkyä taivaanrannan yläpuolella, Ham sai maan siitä eteläänpäin. Sama kirjottaja sitten luettelee, mitä silloin tunnettuja kansoja kuului kuhunkin ryhmään, tehden kuitenkin suuria erehdyksiä. Jafetin jälkeläisiksi hän muun muassa lukee Turkkilaiset, Slaavit, Gogin ja Magogin, joilla hän lienee tarkottanut Kiinalaisia, Hamin jälkeläisiksi taas yhdistää Koptit, Berberit ja neekerit. Semin jälkeläisiä muka ovat Arabit, Persialaiset ja Kreikkalaiset, joitten kaikkien vanhat asuinsijat muka olivat olleet Etelä-Arabiassa. Kreikkalaiset olivat vähitellen unohtaneet vanhan kielensä ja muodostaneet uuden frankkien ja muitten länsimaitten kansain kielestä. Kreikkalaisten jälkeläisiä muka olivat Frankit ja Germanit, Ruumit eli Byzantilaiset, jotka ajelivat partansa, ja Armenialaiset, jotka eivät saaneet ajella partaansa rangaistukseksi siitä, että he kerran olivat pilkanneet apostoli Pietarin suurta partaa.
Arabien kuvaukset yksityisten kansain tavoista ja elämänlaaduista ovat tosin jotenkin pintapuoliset, mutta niillä on kuitenkin suuri historiallinen arvo. Monet heidän säilyttäneistään tiedoista ovat koituneet kansatieteelle hyödyksi, kuten kertomukset Turkkilaisten ennustustavoista. Paitsi jalkapohjista he nimittäin kertovat Turkkilaisten ennustaneen eläinten, etenkin vuohen ja lampaan olkaluista. Tämä sama ennustustapa on yleinen Itä-Aasiankin mongolilaisten kansain kesken, — sitä sanotaan »skapulamantikaksi». Sen esiintyminen Japanissa on ollut tärkeänä apuna Japanilaisten sukuperän määräämisessä, sillä se selvään viittaa siihen, että Japanilaiset ovat mannermaalta tulleet ja ovat tataarilaista sukuperää. Sama tapa oli ennen vanhaan yleinen Kiinalaistenkin kesken, jotka muistotietojensa mukaan ovatkin nykyiseen maahansa muuttaneet Keski-Aasian aroilta, kulkien samaa tietä, Kuenlun vuoriston pohjoispuolitse, jota aikoinaan Marco Polo matkusti Kiinan suurkaanin hoviin.
Arabialaisten kirjottajain käsityksiä ilmanalan vaikutuksesta asukkaitten ulkomuotoon ja lahjoihin kuvaavat seuraavat Kaswinin mietteet: »Tiedämmehän kaikki, kuinka aurinko päivällä rataansa kiertäessään vaikuttaa kasveihin, kuten nipukkaan, päivänkakkaraan ja risinikukkaan. Ne kaikki kasvavat ja voimistuvat, kun aurinko alkaa kohota taivaalle. Mutta kun se alkaa laskea, niin ne herpaantuvat ja ovat auringon laskiessa ikäänkuin lakastuneet. Samoin aurinko vaikuttaa luontokappaleihin. Me näemme, kuinka Kaikkivaltias kevään alkaessa ikäänkuin antaa uutta voimaa eläville olennoille, kuinka ne alkavat varttua, reipastua ja kuinka eläinten voimat yhä enemmän karttuvat siksi, kunnes aurinko on noussut korkeimmalle kohdalleen taivaan laelle, joka niitten ylitse kaartuu. Mutta kun se alkaa siitä laskea, niin näitten voimatkin vähenemistään vähenevät aina talvipäivän seisaukseen saakka.»