Aztekien hallitsija oli Espanjalaisten tulon kautta joutunut vaikeaan asemaan, kuten Cortes sai vähän myöhemmin tietää. Mexicolaiset nimittäin vanhastaan palvelivat julmien, veriuhreja vaativien jumaliensa ohella myös lempeätä kansanjumalaa, Quetzalcoatlia. Tämä jumala oli tarun mukaan ennen asunut heidän keskellään, mutta aikansa kansan parhaaksi vaikutettuaan lähtenyt maasta pois ja luvannut palata vasta joskus tulevaisuudessa. Montezuman laajassa valtakunnassa, jossa oli väsytty sotaisen vallottajakansan sortoon, vallitsi kuitenkin Corteksen tulon aikaan yleiseen se luulo, että odotettu hyvä jumala piakkoin palaisi ja pelastaisi kansan Aztekien hirmuvallasta. Luonnollista näin ollen oli, että nämä valkoiset miehet, jotka hallitsivat ukkosta ja salamaa, helposti antoivat aihetta siihen luuloon, että he olivatkin Quetzalcoatlin lähettämät. Siitä syystä varsinkin Montezuma säikähti uusia tulokkaita, vaikka papisto, jolla oli valtakunnassa paljon mahtia, koetti häntä rauhottaa. Kuinka saattoivat muka tulokkaat olla odotetun jumalan miehiä, hehän taistelivat maan uskontoa vastaan, eivätkä sen puolesta! Montezuma ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä väkivaltaan heitä karkottaakseen, vaan koetti saada heidät lahjoilla poistumaan. Mutta juuri se seikka sai Corteksen aavistamaan hänen asemansa heikkouden, samalla kun lahjain rikkaus hänessä ja hänen joukossaan herätti hillitsemätöntä saaliinhimoa. Cortes siis vastasi lähettiläille, että hänen täytyi lähteä pääkaupunkiin, sillä mahtavalta kuninkaalta hän oli saanut nimenomaisen käskyn. Jonkun ajan kuluttua lähettiläät palasivat takaisin, tuoden vielä runsaammat lahjat, kaikkiaan noin 3,000 unssia kultaa, ja lahjain keralla uuden kiellon.

Espanjalaisten asema kävi kuitenkin vähitellen sangen vaikeaksi, sillä kuumeet olivat alkaneet tehdä tuhojaan ja maanasukkaat olivat lakanneet ruokatavaroita tuomasta. Silloin he odottamatta saivat liittolaisia. Eräänä päivänä saapui leiriin maanasukkaita, jotka erosivat kaikista, mitä he olivat siihen saakka nähneet, sekä pukunsa että kielensä puolesta. Pukuna heillä oli korukirjaiset viitat ja vyöt, hiukset oli sidottu solmuun ja tuoksuvilla kukilla koristettu, korvista ja nenästä riippui kultakoristeita ja jalokiviä ja alahuulessa oli kultalehti. He olivat jonkun verran pohjoisempaa, Cempoalla nimisestä kaupungista ja kansallisuudeltaan Totonakkeja, mahtavaa kansaa, joka kuitenkin oli viime aikoina joutunut Aztekien ikeen alle ja hartaasti halusi päästä heidän sorrostaan vapaaksi. Totonakit pitivät nyt näitä outoja muukalaisia vapauttajinaan ja kutsuivat Cortesta käymään pääkaupungissaan. Hän otti heidän lahjansa vastaan, antoi vastalahjoja ja lupasi tulla.

Vera Cruz.

Ennen lähtöä hän kuitenkin päätti varustaa rannikolle asemapaikan ja suunnitteli kaupungin, joka sai nimeksi »Villa Rica de Vera Cruz», s.o. »todellisen ristin rikas kaupunki». Uusi kaupunki julistettiin Espanjan kruunun välittömän vallan alaiseksi. Kun oli asetettu virkamiehet kuninkaan nimessä, niin Cortes muodon vuoksi erosi ylipäällikkyydestä, saadakseen sen asettamiltaan virkamiehiltä takaisin kuninkaan nimessä. Velasquezin nimellinenkin ylivalta siten kumottiin. Cortes oli tämän tempun kautta päässyt itsenäiseksi, kunnes ehkä kotimaasta suoraan tulisi uusia määräyksiä. Lähetettyään laivastonsa turvallisempaan paikkaan hän sitten lähti joukkonsa keralla Cempoallaan.

Cempoalla.

Suurenmoinen luonto, jonka kautta tie kulki, herätti Espanjalaisten ihmettelyä. Vasemmalla puolella kohosivat etäisyydessä korkeat lumipeittoiset vuoret, uljas Orizaba muita ylemmäksi. Maa kävi sitä rikkaammaksi, kasvullisuus uhkuvammaksi, kuta enemmän poistuttiin hiekkaiselta rannikolta. Vehmaat lakeudet ja rehevät metsät vaihtelivat. Köynnöskasveja kierteli mahtavien puitten välissä, peittäen niitten runkoja, riippuen niitten oksista, tuoksuvien kukkien ja ruohojen keskellä leijaili perhosia pilvinä, lenteli kirjavia papukaijoja, ja ilmassa lauloivat kilvan värikkäät laululinnut. Espanjalaiset sotilaat olivat mielestään tulleet maalliseen paratiisiin. Kuta lähemmä Cempoallaa tultiin, sitä ihanammat olivat tien kahden puolen puutarhat ja hedelmäpuistot. Kun oltiin melkein perillä, tuli vastaan hienoihin vaatteihin puettuja miehiä ja naisia, jotka kantoivat kukkavihkoja, kultakoristeita ja jalokiviä. Cempoallan valkoiset temppelit alkoivat näkyä ja Espanjalaiset marssivat ahtaita katuja kaupunkiin, jossa lienee ollut noin 30,000 asukasta.

Kuta kauemmaksi Espanjalaiset kulkivat, sitä suurempi oli heidän ihmetyksensä. He tapasivat täällä sivistyksen, joka voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka nähneet Uudessa maailmassa. Kasikki tuli linnansa edustalle vieraita vastaan ottamaan. Hän oli niin lihava, ettei voinut kävellä muuta kuin kahden miehen nojalla. Espanjalaiset saivat lahjoja ja mitä parhaat leiripaikat, mutta Cortes kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla ketään poistumasta leiristä, sillä oli oltava varuilla yllätyksiä vastaan. Mutta Cempoallalla ei ollut petosta mielessä. Kasikki teki liiton ja lupasi Cortekselle 50,000 miestä Mexicoa vastaan. Pian saattoikin Cortes osottaa liittonsa tehoa. Saapui nimittäin muutaman päivän kuluttua Mexicosta lähettiläitä vaatimaan Cempoallasta kahtakymmentä nuorukaista ja yhtä monta impeä jumalille uhrattaviksi. Cortes, joka oli lähettiläiden saapuessa rannikolla etsimässä uutta turvallisempaa satamapaikkaa, sai heti sanoman tästä vaatimuksesta. Suuttumuksella ja inholla hän käski jyrkästi evätä moisen veron ja lisäksi vangita Montezuman veronkantajat. Semmoinen väkivallantyö tietysti ennusti sotaa. Ollakseen valmiina Cortes kaikin voimin jatkoi perustamansa kaupungin ja linnan rakentamista; niiden piti olla turvapaikka tappioitten varalle ja avunlähetyksiä varten vastaanottopaikka. Maanasukkaat ilomielin auttoivat tässä työssä. He eivät silloin osanneet aavistaa, mikä sortaja siitä tulisi; he päin vastoin luulivat hyvän Quetzalcoatlin lähettäneen miehensä heitä sorrosta vapauttamaan.

Mutta sotaa ei kuulunutkaan. Saapui päin vastoin uusia lähettiläitä, Montezuman omia sukulaisia joukossa, jotka toivat uusia ruhtinaallisia lahjoja. Mutta Cortes kaikista pyynnöistä huolimatta sanoi pysyvänsä lujana aikomuksessaan ja tulevansa Montezumaa tervehtimään. Totonakit olivat ihmeissään huomatessaan, kuinka heidän peljätty sortajansa pelkäsi valkoisia. Cortes saavutti vielä suuremmassa määrässä heidän luottamuksensa auttamalla heitä sodassa vihamielisiä naapureita vastaan ja ylläpitämällä ankaraa mieskuria. Erään sotamiehistään, joka oli varastanut, hän muitta mutkitta tuomitsi hirtettäväksi, mutta Alvarado omalla vastuullaan leikkasi köyden poikki, sillä hänen mielestään ei ollut varaa menettää ainoatakaan miestä. Kasikki kiitollisuutensa merkiksi lähetti lahjaksi kahdeksan kaunista impeä, mutta Cortes sanoi, että ne oli ensin kastettava kristinuskoon, ennenkuin hänen sotilaansa saattoivat mennä niitten kanssa naimisiin. Samalla Cortes vaati, että Totonakkien piti hävittää epäjumalankuvansa. Mutta siihen kasikki ei kuitenkaan suostunut. Espanjalaiset silloin väkisin tunkeutuivat temppeleihin ja alkoivat hävitystyön. Temppeleissä paraillaan toimitettiin kamalia ihmisuhreja, Totonakit tekivät vastarintaa ja tuossa tuokiossa olivat uudet liittolaiset keskenään kahakassa. Cortes äkkipikaa vangitutti kasikin ja muutamia pappeja ja tarjosi sitten rauhaa; kasikki suostui ja arveli, että jumalat itse kostakoot puolestaan. Viisikymmentä espanjalaista samalla hyökkäsi temppeliin, he kaatoivat suuret puiset jumalankuvat jalustoiltaan ja syöksivät ne alas temppelin korkeilta portailta. Rumat puujumalat asukkaitten valittaessa poltettiin. Temppeli puhdistetun verestä ja siihen rakennettiin alttari, jolle pystytettiin korkea kukilla seppelöity risti. Juhlasaatto, johon Totonakkien papitkin ottivat osaa, nyt valkoisiin vaatteisiin puettuina, kiinnitti ristiin Neitsyt Maarian kuvan. Totonakit suostuivat kristinuskoon nähdessään, etteivät heidän jumalansa voineetkaan puoliaan pitää. Cortes sen jälkeen palasi miehineen Vera Cruziin, jonne oli saapunut laiva, tuoden muutaman kymmenen miestä apuväkeä ja tiedon, että Velasquez oli saanut Espanjasta luvan perustaa löydettyyn maahan siirtokunnan. Tämä seikka huolestutti Cortesta. Hän päätti voittaa Espanjan hallituksen puolelleen esittämällä omat ansionsa, kertomalla, mitä hän jo oli aikaan saanut, ja liittämällä kertomukseen suuren lahjan, jota kaikki sotamiehetkin osaltaan kartuttivat. Samalla hän tukahutti kapinayrityksen, jota Velasquezin ystävät valmistelivat hänen omassa joukossaan; kaksi syyllistä sai hengellään maksaa kavaluutensa. Tehdäkseen kaikki kapinayritykset tulevaisuudessa toivottomiksi Cortes sitten antoi ajaa maalle kaikki laivansa ja hävittää ne, korjattuaan ensinnä pois, mitä käyttää voitiin. Sen kautta miehet lakkasivat haaveksimasta pakoa ja sotajoukkoa samalla voitiin melko lailla vahvistaa, yhdistämällä siihen merimiehetkin, jotka halusta lähtivät mukaan sotaretkelle maineen ja kullan toivossa. Tämän jälkeen ei ollut muuta neuvoa kuin voittaa tai kuolla.

Matka ylämaahan.

Jätettyään Villa Rica de Vera Cruziin sataviisikymmentä miestä Cortes sitten lähti retkelleen Montezuman pääkaupunkia ja valtakuntaa vallottamaan. Hänen sotajoukossaan oli 300 espanjalaista, 1,300 totonakkisotilasta, 1,000 kantajaa, 15 ratsumiestä ja 7 tykkiä. Cortes sai kuitenkin viime hetkessä melkoisen vahvistuksen; hän sai nimittäin puolelleen taivutetuksi neljä laivaa, jotka Jamaican espanjalainen maaherra oli lähettänyt löytöretkelle ja maananastukselle ja nimenomaan estämään Corteksen yritystä, koska ranta muka kuului hänen vaikutusalueeseensa.