Samaan keski-amerikkaläiseen ryhmään luetaan myös nykyisen Mexicon Chiapas ja Oaxaca maakuntain rauniopaikat. Chiapaksen pääpaikka on Palenque, joka ei ole kaukana Usumacintan suistamosta. Palenquen mahtavat holvit ja omituiset päädyt ovat kuitenkin toisen malliset kuin Copanin ja Quiriguan; sikäläiset kuvanveistokset ovat verrattoman loistavat. Monta muuta muinaispaikkaa on Chiapaksessa, eikä ole varmaa, että vielä kaikkia tunnetaankaan. Oaxacan maakunnassa on vanhastaan asunut toisen rotuista kansaa, joka on ollut Mexicolaisten ja Mayain välittäjänä; tunnetuimmat Oaxacan kansoista ovat Zapotekit. Zapotekkien vanhassa almanakassakin molemmat vaikutukset yhtyivät. Oaxacan tärkein rauniokaupunki on Mitla, josta on löydetty varsinkin oivallisia seinämaalauksia. San Salvadorissa, joka oli vallotuksen aikana kuulu jalokivistään, aarteistaan ja varallisuudestaan, ei sitä vastoin ole säilynyt yhtä paljon muinaisrakennuksia.
Keski-Amerikassa on siis muinaistutkimukselle suuri työala, ja koska se viime aikoina on yhä enemmän kiinnittänyt amerikkalaisten tutkijain huomiota, niin saatanee vielä paljonkin valaistusta näiden maiden omituiseen vanhaan sivistykseen. Tämä sivistys on mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että vaikka se onkin kehittynyt niin erillään, niin se kuitenkin osottaa Vanhaan maailmaan verraten huomattavan paljon vertauskohtia. Se osottaa, että ihmiskehitys eri keskustoissa synnyttää samanlaisia ilmiöitä, vaikk’ei vuorovaikutusta niiden välillä olisikaan.
LÖYTÖRETKIÄ PÖHJOIS-AMERIKAN ETELÄOSIIN.
Aikana, jolloin maailma aukeni kuin kauan suljettu kirja, jolloin äkkiä esiintyi ratkaistavaksi niin tavaton runsaus suuria maantieteellisiä kysymyksiä, olisi luullut pelkän tutkijainnon joksikin ajaksi voittavan muut vaikuttimet; mutta harvinaisia ovat suurien löytöretkien historiassa semmoiset yritykset. Kullan ja vallan kiihko ne ensi sijassa kannustivat niitä miehiä, joita ehtymättä virtasi Espanjasta Uuteen maailmaan, ja maantieteellisiä löytöjä harrastettiin vain sikäli, kuin näytti olevan saaliin toiveita. Verraten hitaasti edistyi sen vuoksi Länsi-lntian maantieteellisten olojen selvittely. Antillien ja Keski-Amerikan asutus ja Mexicon vallotus kysyivät paljon voimia. Mutta kun Aztekkien rikas maa oli saatu vallatuksi ja siten tutustuttu aivan uusiin mahdollisuuksiin, niin kannusti se toimihaluisia miehiä laajemmalta etsimään, eikö löytyisi toisia seutuja, joista rohkea voisi toivoa yhtä runsasta vaivanpalkkaa. Eivät pelottaneet haaksirikot, eivät sotaiset maanasukkaat, taudit, eivät surmat muunkaanlaiset. Tämmöisien retkien kautta tuli Pohjois-Amerikan eteläosa jotenkin kauas sisämaahan tunnetuksi.
Juan Ponce dc Leonin yrityksen jälkeen v. 1513 jäi Florida joksikin aikaa unohduksiin, yleinen huomio kun kääntyi etupäässä länttä ja etelää kohti. Tosin hän v. 1520 uudelleen kävi samoilla rannoilla, niinkuin kerroimme, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Melkein samaan aikaan lähetti Ayllon Haitista retkikunnan orjanajoon. Hänen laivansa purjehtivat Pohjois-Amerikan itärantaa aina Charlestonin seuduille saakka. Toisella retkellä, joka tapahtui v. 1526, Ayllon melkoisella joukolla koetti perustaa Charlestonin seuduille siirtokunnan, mutta kaikenlaisten vastoinkäymisten, varsinkin rannikon epäterveellisyyden vuoksi, yrityksestä oli luovuttava.
Alvares de Pineda löytää Mississipin.
Luotsi Alvares de Pineda Jamaikan maaherran Francisco de Garayn toimesta v. 1519 tutki Floridasta länteen päin jatkuvaa rannikkoa, mitaten ja kartottaen tarkkaan joka mutkan. Maa huomattiin kauniiksi, jo'issa luultiin olevan kultaa ja asukkaitten kanssa päästiin monessa kohden yhteyteen. Löydettiin sitten valtavan suuri joki, jota noustiin vähään matkaan. Se joki oli Mississippi; Pineda nimitti sen »Pyhän hengen joeksi». Mississipin suistamosta tutkittiin rantaa eteenpäin aina Mexicoon saakka, jossa Garayn miehet paremman palkan toivossa yhtyivät Cortekseen. Garay koetti v. 1523 melkoisilla voimilla perustaa siirtokunnan näin löydetylle Texasrannikolle, mutta jälleen hänen miehensä liittyivät Cortekseen, jonka lippujen alla saaliin toivo oli parempi. Garay itsekin joutui lopulta Mexicoon, jossa hän kuoli. Hänen jälkeensä sai Narvaez, sama mies, joka oli yrittänyt vangita Corteksen, Espanjan hallitukselta luvan vallata Mexicon lahden pohjoispuolella olevat maat.
Pamfilo de Narvaezin retki.
Neljällä laivalla, melkoinen joukko kerallaan Narvaez v. 1528 saapui Floridaan ja samosi sisämaan kautta pohjoista kohti, laivain purjehtiessa rantavesiä. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt, vaikka oli kuljettu laajalti joka suuntaan, niin Narvaez joukkoineen palasi meren rannalle. Mutta hän ei löytänytkään enää laivojaan; nämä kauan turhaan odotettuaan olivat palanneet Cubaan, joku laiva oli kärsinyt haaksirikonkin. Kun laivoja ei kuulunut, vaikka kauan odotettiin, kun taudit ja puute tekivät tuhojaan, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta rakentamaan veneitä ja yrittää päästä rantoja seuraillen Mexicoon. Ravinnoksi pätivät loput hevosista ja maissi, jota oli ryöstetty suuret määrät intianien vilja-aitoista; tällä eläen ruvettiin suurella kiireellä rakentamaan veneitä. Kannukset, satulanjalustimet, jousipyssyjen rautaosat, kaikki taottiin lärveiksi, sahoiksi ja nauloiksi, palmunlehdistä saatiin tukkeita, petäjistä pikeä, ja työ edistyi nopeaan. Kuudessatoista päivässä oli saatu valmiiksi viisi isoa venettä, lähes kymmentä metriä pitkiä kukin. Hevosenjouhista punottiin laivaköysiä, paidat neulottiin purjeiksi, airoja veistettiin, hevosten tuppeen nyljetyistä koipinahoista tehtiin vesipulloja. Syyskuun 22 p. ne, mitä retkikunnasta oli eloon jäänyt, kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä miestä, menivät veneihin ja lähtivät purjehtimaan rantaa pitkin länteen päin.
Vaikka he olisivat olleet taitavia purjehtijoita, niin olisi tämä matka sittenkin ollut ylen vaikea, sillä veneet olivat niin täynnään ja vaipuivat niin syvälle veteen, ettei ollut aallon varaa ensinkään. Mutta kun joukossa tuskin oli ainoatakaan merimiestä, niin yritys näytti melkein toivottomalta. Viikon tai enemmänkin veneet hiipivät pitkin matalaa rantaa; mutta sitten löydettiin muutamia intianikanootteja, ryöstettiin ne ja voitiin jonkun verran keventää veneitä. Kuljettiin vielä kuukausi rantaa pitkin eteenpäin, kärsien nälkää ja janoa, ainaisessa hengenvaarassa. Harvoin uskallettiin sotaisten intianien vuoksi maihin poiketa, mutta ei ollut hyvä rannan näkyvistäkään poistua. 30 p. lokak. se vene, jota Cabeza de Vaca johti, huomasi tulleensa leveään suolattomaan virtaukseen, joka kävi maalta voimallisesti merelle päin; se osotti retkikunnan tulleen mahtavan kymen suistamoon. Se oli Mississippi, jonka Alvarez de Pineda oli nähnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin. Seikkailijat koettivat nousta jokeen etsiäkseen polttopuita viljansa paahtamiseksi; mutta kun tuuli puhalsi pohjoisesta ja virtaus oli voimallinen, niin se oli hukkayritys, vieläpä veneet erosivat toisistaan ja hajautuivat pitkin rannikkoa. Narvaez pysytteli lähellä maata, mutta Cabeza laski rohkeasti merelle, jättäen hänet jälkeensä ja seuraten toista venettä, jota johti Alonso de Castillo. Tuuli oli nyt suotuisa ja neljä päivää jatkettiin purjein, airoin, nopeaan matkaa länttä kohti. Sitten itämyrsky sai hataran veneen valtoihinsa ja ajoi sitä päivän ja yön onnen kaupalla mukanaan ja varhain seuraavana aamuna raastoi sen rantahyökyihin ja heitti miehineen päivineen kumottuna hiekkasaarelle, luultavasti nykyisen Galvestonin seuduille. Rannalla ulvoivat intianit haaksirikon nähdessään, mutta onneksi nämä olivatkin ystäviä, heidän ulvonansa oli myötätunnon eikä vihamielisyyden osotus. He rakensivat tulia lämmittääkseen vilusta väriseviä haaksirikkoisia, antoivat heille ruokaa ja suojaa ja tekivät minkä voivat heidän kurjuuttaan lieventääkseen. Castillon vene kärsi haaksirikon vähän kauempana rannikolla ja hänkin miehineen pelastui. Muitten veneitten kohtalosta ei ole säilynyt mitään tietoa. Cabeza myöhemmin kuuli huhuja, että kaksi oli rannikolle särkynyt ja miehet nälkään kuolleet ja Narvaezin vene taas oli ajautunut merelle ja sinne hukkunut.