Uusi Guinea.
Jan Carstenszoon tutki v. 1623 Uuden Guinean rannikkoa ja näki saaren sisäosista sen korkean luoksepääsemättömän lumivuorijonon, jonka korkein kukkula on hänestä nimensä saanut. Hänkin luuli Torreksen salmea lahdeksi ja purjehti sen matalikoita vältellen Australian rannikolle. Toinen laivoista tutki Carpentaria-lahden itärannikkoa, toinen, »Amhem», länsirannikkoa, jolla vieläkin on sen nimi. Vasta v. 1636 tutkimusta jatkettiin, ja silloin Melville-saari ja läheiset mannerrannat tulivat tunnetuiksi. Melkein jokainen näistä retkikunnista menetti miehiä Uuden Guinean rannikolla asukkaitten petollisuuden kautta. Tutkimustyön näin pitkälle edistyttyä hollantilaiset viranomaiset lähettivät Tasmanin, erään aikansa etevimpiä purjehtijoita, liittämään yhteen kaikki nämä löydöt ja samalla niitä jatkamaan.
Abel Tasmanin retket.
Abel Janszoon Tasman, joka oli syntynyt v. 1603, saapui Intiaan v. 1633 ja saavutti siellä taitavan purjehtijan maineen, jonka vuoksi hänelle uskottiin varsinkin löytöretkien johto. Selvitettyään Itä-Intian komppanian palveluksessa Molukkien väyliä hän v. 1639 lähti yhdessä kapteeni Quastin kanssa etsimään Tyynen meren pohjoisosista »Kulta- ja Hopeasaaria» (11, s. 167), jotka huhun mukaan eräs portugalilainen laiva oli löytänyt v. 1584 35:nnen ja 40:nnen pohj. leveyspiirin välimailta. Espanjalaiset olivat jo tarpeekseen saakka etsineet näitä kultia ja hopeita ja kaunista lempeätä valkoista kansaa, joka ne omisti, ja hollantilaiset lähtivät yhtä ahnaasti etsiskelyjä jatkamaan kuultuaan huhun Japanista asiamieheltään. Mutta Tasmanin ja Quastinkin etsimiset olivat turhat. He löysivät kuitenkin Bonin saaret ja korjasivat koko joukon Filippiinien ja Japanin karttaa. Heidän työtään jatkoi muutaman vuoden kuluttua Marten Vries, joka tutki Jesson rankoja, sillä vaikka jesuiitat De Angelis ja Carvalho jo olivat siellä käyneet, ei kuitenkaan varmaan tiedetty, oliko se itsenäinen saari. Pitkän matkan Sahalininkin rantaa Vriesin retkikunta tutki, voimatta kuitenkaan täydelleen selvittää näiden maiden luonnetta ja yhteenkuuluvaisuutta.
Elokuussa v. 1642 Tasman lähti Bataviasta kahdella laivalla suurelle löytöretkelleen. Frans Visscher, hollantilaisten kokenein ja luotettavin kartoittaja ja luotsi, seurasi mukana purjehduksen oppaana. Kuvernööri Van Diemen oli antanut retkikunnan toimeksi Intian meren eteläosien tutkimisen, sillä 40:ttä leveyspiiriä etelämmäksi ei vielä ainoakaan laiva ollut päässyt. Toiseksi Tasmanin piti etsiä salmi, jonka luultiin olevan Australian etelä- ja pohjoisosien välillä; toivottiin siitä mukavaa ja suoraa kauppatietä Chileen. Ja vihdoin oli selvitettävä, oliko Uusi Guinea samaa maata kuin Australia.
Tasman ohjasi ensinnä Mauritiukseen, jonne oli perustettu vankisiirtokunta, ja sieltä 40:nnelle leveyspiirille etelää kohti ja tämän jälkeen kaakkoon. 4 1/2° Kerguelenin pohjoispuolella jouduttiin sumuihin, ja kun meressä nähtiin leviä, ruohoja ja lehtiä ja niistä päätettiin maan olevan lähellä, niin suunta muutettiin itäiseksi. Tasman kävi kuitenkin lähellä 50:ttä eteläistä leveyspiiriä, 10° etelämpänä kuin kukaan ennen häntä Intian meren keskiosissa. Hän oli nyt »urheiden länsituulien» kehässä, ja matka sujui nopeaan.
Tasmania.
Marraskuun 4 p. nähtiin hyvin korkea maa, joka oli aivan tuntematon. Se oli Tasmanian lounaisranta. Tasman nimitti löytönsä kuvernöörin mukaan Van Diemenin maaksi; vasta myöhemmin se on saanut hänestä nimensä. Kuukauden päivät Tasman risteili rannikolla, laatien kartan sen lahdista, niemistä ja saarista. Säät olivat niin myrskyiset, että vasta jouluk. 2 p. voitiin mennä maihin. Maa huomattiin tosin korkeaksi, mutta tasaiseksi ja kasvullisuuden peittämäksi. Metsät olivat kuitenkin harvat ja aluskasvistoa vähän. Nähtiin asukkaistakin merkkejä: kaksi puuta, joiden rungossa oli aina viiden jalan päässä lovet kiipeämisen helpottamiseksi. Merimiehet siitä päättelivät, että asukkaat mahtoivat olla oikeita jättiläisiä. Nähtiin eläimen jalanjälkiä, joiden kynnensijat merimiesten mielestä muistuttivat tiikeriä.
Uusi Seelanti.
Tuulien muututtua epäsuotuisiksi palattiin merelle ja purjehdittiin kahdeksan päivää itää kohti. Jouluk. 13 p. nähtiin jälleen korkea tuntematon maa, jonka kahdenkertainen vuorijono Tasmanin mielestä muistutti Formosaa. Hän oli tullut Uuden Seelannin Eteläsaaren länsirannalle ja luuli sitä samaksi maaksi, jonka Schouten ja Le Maire olivat tavanneet Tulimaan kaakkoispuolelta ja nimittäneet Staaten-maaksi. Tasman laski molempien saarien väliseen salmeen, luullen sitä ensin lahdeksi. Rannalla tavattiin maanasukkaita, mutta tutustuminen heihin muodostui hyvin surulliseksi tapaukseksi. He yllättivät ja tappoivat neljä merimiestä, ja lahti sai siitä »Murhamiesten lahden» nimen. Kansa oli tavallisen kookasta. Ihonväri oli ruskeankeltainen, ruumiin yläosa vyötäisistä alkaen alaston. Päälaella oli mustat hiustukot ja näissä valkoisia sulkia. Ääni oli karkea ja heidän torvissaan oli melkein trumpetin ääni. Veneet olivat kahdenkertaiset, kannella yhdistetyt. Vaikkei Tasman salmea löytänytkään, luuli hän kuitenkin tätä vettä salmeksi, koska siinä sisemmäs purjehdittaessa tuli vastaan toinen vuoksiaalto. Jouluk. 26 p. jatkettiin matkaa Pohjoissaaren länsirantaa seuraten pohjoista kohti ja tultiin Uuden Seelannin pohjoiskärkeen, joka sai nimekseen Kap Maria Van Diemen. Kun siinä tuli vastaan koillisesta käyvä suuri aallokko, niin Tasman päätti matkan itää kohti olevan vapaan.