Cumanassa retkeilijät tottuivat ilmastoon ja tutustuivat väestöön. Marraskuun jälkipuolella he lähtivät meritse matkaa jatkamaan. Matkalla La Guayraan laivan kuitenkin täytyi poiketa maihin meritautisten vuoksi, ja Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen perusteellisesti mangrove-rämeet, joista hän julkaisi kaikkein ensimmäisiä sattuvia kuvauksia.
Mangrove-rämeet.
La Guayrasta tiedemiehemme matkustivat Caracas'iin, jonka läheisillä vuorilla he tekivät havainnoita ilmansähkömittarilla ja Saussuren kyanometrillä, ja sieltä Orinocon syrjäjoen Apuren rannoille. Matkalla he poikkesivat melkoisella Valencian järvellä, jonka pinnan säännöllinen aleneminen antoi Humboldtille paljon miettimisen aihetta. Hän luuli syyksi metsien hävitystä. Valencian järveltä he palasivat meren rannalle Puerto Cabelloon, tutustuen matkalla »lehmäpuuhun», jonka maitoa he lähettivät Pariisiin tutkittavaksi.
Palattuaan jälleen sisämaahan retkeilijät Mesa de Paja nimisen pöytämävuoren luona tulivat llaanoille, Venezuelan äärettömille ruoho-aroille, jotka tosin jo ennestäänkin tunnettiin, mutta joista vasta Humboldt julkaisi perusteellisen kuvauksen. Tämä kuvaus kuuluu maantieteellisen kirjallisuuden klassillisiin tuotteihin. Llaanojen soissa elävät sähköankeriaat, jotka erikoisesti kiinnittivät Humboldtin mieltä, hän kun oli esittänyt uuden teorian eläimellisestä sähköstä. Hän sai itsekin tuta ankeriaisten patterien voiman. Intiaanit pelkäsivät näitä eläimiä niin, etteivät itse uskaltaneet antautua kokeihin, mutta he kehoittivat ajamaan hevosia erääseen lammeen, jossa oli sähköankeriaisia.
Sähköankeriaat.
»Hevosenkavioitten outo jymy houkutteli vaaleankeltaiset ankeriaat mudasta taisteluun valmistumaan. Vedenpintaan noustuaan ne kokoontuivat rauhaansa häiritseväin hevosten mahan alle. Näin erilaisten eläinten välinen taistelu oli sangen merkillinen nähtävä. Aseinaan harppuunat ja pitkät seipäät intiaanit ympäröivät koko järven, jopa kiipesivät niihin puihinkin, joiden oksat riippuivat veden yli. Hurjasti kirkuen he ajoivat takaisin hevoset, kun nämä koettivat päästä rannalle pakoon. Metelistä säikähtyneinä ankeriaat puolustautuivat yhä uudistuvilla sähköpatteriensa purkauksilla ja näyttivät kauan olevan voitolla. Useat hevosista sortuivat niiden ankarain iskujen johdosta, joita joka puolelta sattui niiden jalompiin ruumiinosiin, niin että ne pyörtyivät ja katosivat veden alle. Toiset koettivat läähättäen, harja pystyssä ja silmät selällään, kauheinta tuskaa osoittaen, paeta niin kauas kuin suinkin taistelupaikalta, mutta säälimättä intiaanit ajoivat ne takaisin veteen. Muutamat harvat, joiden onnistui välttää villien valppaus ja päästä maalle, kaatuelivat joka askeleella, jonka astuivat, ja kävivät uupuneina hiekalle maata, joka jäsen ankeriaisten sähköiskuista turtuneena.
»En muista milloinkaan saaneeni Leydenin pullosta niin ankaraa iskua kuin tallatessani huomaamatta vedestä maalle ryömineen sähköankeriaan päälle.» Maaliskuun lopulla retkeilijät saapuivat Apuren rannalle kapusiinimunkkien lähetysasemalle, joka jo oli Espanjan vaikutusvallan ulkopuolella, ja nämä hurskaat isät sitten tehokkaasti avustivat matkan jatkamista.
Orinocon vesistössä.
Apure, jonka rannalla lähetysasema oli, oli silloin vielä melkein tuntematon joki. Rantoja reunustivat tiheät viidakot, joissa siellä täällä näkyi holviaukkoja. Niistä pekarit, jaguaarit ja muut metsäneläimet tulivat joelle juomaan. Yön verhotessa metsän vaippaansa alkoi siinä, joka päivällä tuntui asumattomalta, kuulua petojen kiljunaa ja lintujen laulua, ja kaikki näyttivät kilpailevan, mikä saisi aikaan pahimman elämän.
Uritucun ahneitten krokotiilien asemesta Apurella oli pieni kala, karabito — Amazonijoen piranha — joka semmoisella raivolla käy uivien kimppuun, että heidän ruumiistaan repii melkoisia lihakappaleita, ja vaikkei sen pituus ole kuin neljä tai viisi tuumaa, pelätään sitä enemmän kuin suurinta krokotiilia, Intiaanitkaan eivät uskaltaneet uida joissa, joissa tätä kalaa oli, vaikka sääskien ja muurahaisten alati purevan ihon virkistäminen olisikin ollut niin tarpeen.