Humboldt jatkoi sitten tovereineen matkaa itää kohti Tobolskiin asti. Sieltä hän kääntyi Barabiiniarolle ja kulki Barnauhin ja kirgiisien alueelle, pistäytyen pikimmältään Kiinankin puolelle. Semipalatinskin ja Omskin kautta hän sitten palasi Uralin eteläosiin, tutki Kaspian meren pohjoisrannikkoa, muun muassa tämän suuren sisäjärven vettä, ja Elton järveä, joka on suolakerroksistaan kuulu. Moskovan ja Pietarin kautta hän vihdoin palasi kotia; Matkan tuloksista mainittakoon vielä Siperian tiikeristä ja pohjoisesta pantterista kootut tiedot ynnä tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot. Tällä matkalla Humboldtille vasta täydelleen selvisivät mannerilmaston ja meri-ilmaston eroavaisuudet, jonka tuloksen kautta hän erinomaisen merkitsevällä tavalla hyödytti fysikaalista maantiedettä. Omain havaintojensa ja kiinalaisista lähteistä kokoamainsa tietojen pohjalla hän koetti muodostaa yleiskuvan sisä-Aasian vuoristorakennuksesta, mutta siihen olivat käytettävät ainekset vielä liian heikot, samoin kuin geologia itsekin vielä liian kehittymättömällä kannalla. .
Humboldt eli niin vanhaksi, että itse näki tutkimuksen joka alalla rientävän hänen äärimmäisten saavutustensa ohi, mutta sehän on kaiken inhimillisen työn kohtalo: olla vain portaana perässä tulijoille eikä lopullinen matkan määrä.
Aleksander v. Humboldt kuoli v. 1859 lähes 90 vuoden vanhana.
Tanskalainen Arabian retki.
Tuskin on toista maata, joka olisi historiassa ollut kauemmin tunnettu kuin Arabia. Jo vanhimmatkin kreikkalaiset historioitsijat sen tunsivat, ja kun raamattu kristinuskon perustamisen kautta tuli yleistiedon omaisuudeksi, huomattiin tiedon siitä ulottuvan vielä kauemmaksi taapäin, aina niihin aikoihin, joista Mooseksen ensimmäinen kirja säilyttää ikivanhan perintätiedon. Arabia oli kullan, myrrhan ja mausteitten kuulu kotimaa, mutta se oli jo silloin myös salaperäinen tarumaa, jonka etäisimpiä, maineen hohteessa kangastavia luvattuja maita harvan oli sallittu nähdä.
Kreikkalaisille se kävi tunnetummaksi, kun he sen rannoitse alkoivat purjehtia Intiaan »Hippaloksen tuulella» (vert. I s. 148). Vielä Rooman vallan loistoaikoina Arabia oli rikkaudesta niin suuressa maineessa, että Aelius Gallus (vert. I. s. 145) lähetettiin sitä valloittamaan. Ja vielä entistään kuulummaksi se kävi, kun Muhammed perusti uskontonsa ja hänen jälkisäädöksensä toimeenpanijat valloittivat puolen maailmaa ja kehittivät sivistyksen, joka oli aikansa loistavin. Kun kulttuurin ahjot lopulta siirtyivät pohjoisempaan ja kauemmaksi länteen, menetti Arabia tosin merkityksensä; se ei enää kauppansa, sen enempää kuin sotaisen voimansakaan kautta kyennyt itselleen sananvaltaa hankkimaan, mutta yhä edelleenkin se pysyi mieltäkiinnittävänä maana. Kun ajateltiin Palestiinaa ja kristinuskoa, oli lähellä myös Arabian ja sen uskonnon omistaminen. Kun muistettiin Israelin lasten hämmästyttävää siveellistä voimaa, joka oli ihmiskunnan parhaaseen osaan painanut pysyvän leimansa, ei voitu unhottaa Ismaelinkaan eikä Joktanin jälkeläisiä, joiden perustama uskonto työnsi versojaan yhtä etäälle vastakkaisiin suuntiin ja valtansa alle laski kaikki kristinuskon vanhimmat kantamaat.
Uusimpina aikoina on Arabian viehätysvoimaan yhtynyt yhä uusia vaikuttimia. Mesopotamian nuolenpääkirjoitukset ovat meille paljastaneet uusia ikivanhoja yhteyksiä sen ja Kaksoisvirtain suurten valtakuntain välillä, ja ne matkustajat, jotka ovat päässeet niemimaan sisäosiin tunkeutumaan, ovat tuoneet tietoja vanhoista rauniokaupungeista ja niiden kirjoituksista, joiden selittäminen jo on luonut paljon varmaa valoa sekä tuon maan itsensä että sen yhteyksien ikivanhoihin oloihin.
Ja aina ja yhä jokainen vaeltavia beduiineja ja heidän karjojaan ajatellessaan muistaa Abrahamin ja hänen jälkeläisensä, joiden elämänlaatua he ovat jatkaneet meidän aikoihimme asti. Eivätkä tämän maan herättämää haaveellista harrastusta suinkaan vähennä ne sekä luonnon että uskonnollisen suvaitsemattomuuden rakentamat pelättävät esteet, jotka sen hämäriin sisäosiin pyrkivän länsimaalaisen on voitettava. Valmiit uskontonsa vaihtamaan, valepuvun alle salaamaan kansallisuutensa, teeskentelemään kaikenlaista puutetta, näkemään kaikki mahdolliset vaivat, uhmaamaan suurimpiakin vaaroja, ovat ne länsimaalaiset miehet olleet, jotka tämän maan sisäosiin ovat tunkeutuneet saadakseen salasta ilmi sen unhotetut rauniot ja kirjoitukset, tuodakseen maailmalle tietoja sen ikivanhoista ajoista säilyneen jalon kansan oloista.
Arabia on niitä harvoja maita, joissa suomalaisetkin miehet ovat olleet mukana uran aukaisijoina, vieläpä ensimmäisten joukossa. Jos mikään, on tämä seikka omiaan todistamaan tämän maan yleistä mielenkiintoa.
Arabiasta ei ennen kahdeksannentoista vuosisadan keskiväliä varmasti tunnettu paljon muuta kuin rannikko. Sisämaahankin oli tosin kirjoitettu paljon nimiä, mutta tieto niistä perustui suureksi osaksi suusanallisiin ilmoituksiin, joita Ptolemaios ja hänen jälkeensä keskiajan arabialaiset maantieteilijät olivat keränneet. Näiden lähteiden ja uuden ajan purjehtijain ja moniaitten matkustajain, kuten Vartheman (vert. II, s. 139) tietojen perustuksella D'Anville v. 1755 julkaisi Arabiasta kriitillisen kartan, joka käsittää melkein kakki tiedot, mitä siitä oli ennen Niebuhrin matkaa. Niemimaa on piirretty jotakuinkin oikeain leveyspiirien väliin, vaikka jonkun verran liian kauaksi länteen. Sekä Punainen meri että Persian lahti on piirretty liian pieniksi, eivätkä niiden muodotkaan ole oikeat. Sisämaassa on Djaufin keidas piirretty asteen liian kauas pohjoiseen, eikä sen eteläpuolella olevaa Nefudin erämaata ole merkitty ensinkään. Väärin ovat paikoilleen asetetut monet muutkin kohdat, eikä Nedjdissä, tuossa Sisä-Arabian laajassa asutusalueessa, ole montakaan oikeata seikkaa. Samoin ovat Etelä-Arabiassakin ja Omanissa paikat väärin sijoitetut, ja wadit, nuo Sisä-Arabian omituiset joettomat jokilaaksot, ovat enimmäkseen aivan poissa. Kuitenkin oli D'Anvillen kartta kaikkiin muihin verraten suuri edistysaskel, pysyen enemmän kuin puolen vuosisataa parhaana karttana, mitä Arabiasta oli olemassa.