Park ei kuitenkaan nytkään palannut takaisin; hän tahtoi nähdä Nigeriä pitemmältä, ehkäpä käydä vielä Timbuktussakin. Hän siis kulki eteenpäin kauniitten viljeltyjen seutujen kautta, jotka muistuttivat englantilaista puistomaisemaa. Asukkaat kaikkialla parhaillaan kokosivat shi-puun hedelmiä, tehdäkseen niistä kasvivoita.
Illalla heinäk. 24 p. Park saapui Sansandingiin, joka oli suurempi paikka. Häntä pidettiin yleensä maurina, joita oli näissä seuduin paljon kauppiaina, mutta muuan oikea mauri huomasi pian erehdyksen. Kaikki nämä kylät olivat suuressa määrin maurien vaikutusvallan alaisia, vaikkapa olivatkin neekerihallitsijan valtakuntaa, ja Sansandingin maurit jälleen kiusasivat Parkia minkä voivat, vaatien häntä lukemaan ulkoa muhammedilaisia rukouksia samaan tapaan kuin juutalaiset, joita myös oli maassa ja joita halveksittiin vielä enemmän kuin kristittyjä. Kylän hallintomies kuitenkin suojeli häntä ja antoi hänelle ruokaa, vaikka Parkin maurien kiukkua lauhduttaakseen täytyikin lähteä moskeijan eteen julkisesti nähtäväksi ja pilkattavaksi. Isäntänsä hän kuittasi kirjoittamalla hänelle »amuletin» suojaksi kaikkea pahaa vastaan, kuten tämä oli pyytänyt; Park kirjoitti hänelle »Isä meidän».
Park kulki sitten yhä kauemmaksi koillista kohti, samoten toisinaan oikoteitä metsäin halki, joissa oli paljon jalopeuroja. Yhden hän oppaansa kera vain kuitenkin näki, ja sekin salli hänen häiritsemättä kulkea sivuitseen. Heinäkuun lopulla hän saapui Madibuun, kylään, josta oli lumoava näköala pitkin Nigeriä sekä ylös- että alaspäin. Joessa, joka tällä kohdalla oli sangen leveä, oli vihantia saaria, joilla asukkaitten karjat olivat turvassa petoeläimiltä. Joesta saatiin paljon kaloja pumpulilangasta kudotuilla verkoilla. Sääskiä oli suunnattomasti ja ne olivat alkuasukkaille suurena rasituksena ja vielä enemmän kiduttivat Parkia, jonka vaatteet alkoivat hajota repaleiksi. Hän sairastui täällä kuumeeseen, vaikk'ei hän silloin, niin lääkäri kuin olikin, saattanut arvata, että juuri sääsket, joiden vuoksi hän sai viettää niin monta unetonta yötä, olivat kuumeen aiheuttajat. Madibun tuolla puolella Parkin hevonen sortui ja hänen täytyi jättää se oman onnensa nojaan. Mutta vielä hän jatkoi matkaansa jonkun aikaa, kunnes tuli vakuutetuksi siitä, että joen seuraaminen mereen saakka oli nykyoloissa mahdotonta. Hänen täytyi, vaikka raskaalla mielellä, kääntyä takaisin. Hän oli tullut seutuun, jossa puhuttiin toista kieltä kuin Bambarrassa, eikä kohtelu siellä ollut parempi. Sitä paitsi alkoi joki paisua, eikä tulvan aikana olisi ollut mahdollista jatkaa matkaa muuten kuin vesitse. Venettä hän taas ei voinut hankkia. Lisäksi hän sai Timbuktusta ja sen uskonvimmaisista asukkaista kuulla niin huonoja uutisia, että hän arvasi henkensä menettävänsä, jos uskaltaisi matkaa sinne saakka jatkaa. Ja siten olisivat hänen matkansa kaikki tulokset menneet myttyyn.
Se paikka, josta Park kääntyi paluumatkalle, oli noin 120 kilometrin päässä Segusta itään. Kauppiailta hän sai jotenkin oikeat tiedot Nigerin juoksusta siitä eteenpäinkin aina Timbuktun satamaan Kabaraan saakka. Mutta siitä edelleen ei tästä suuresta joesta tietty muuta kuin huhuja.
Park lähtee paluumatkalle.
Kun Park 29 p. heinäk. 1796 päätti lähteä paluumatkalle, ei hänen tilansa suinkaan ollut kehuttava. Paluumatka näytti melkein yhtä toivottomalta kuin menomatkakin. Hänen oli matkueineen jalan kuljettava 2500 kilometriä puoliraakalaisen maan kautta, jossa jokainen piti oikeutenaan nylkeä matkustajaa, minkä saattoi, eivätkä lait suoneet hänelle mitään suojaa väkivaltaa vastaan. Repaleiset vaatteet eivät suojelleet häntä säätä eivätkä sääskiä vastaan, ruoan ostamiseen hänellä ei ollut rahoja ja lisäksi häntä odotti tropiikin talvi kaikkine kauhuineen, hirmumyrskyt, ukonilmat, rankkasateet, alavat maat rämeinä ja soina, kaikki joet tulvillaan.
Sadeaika ja matkan vaikeudet.
Käytyään Sillan kohdalla joen etelärannalla Park palasi pohjoisrannalle ja nukkui ensi yönsä Keassa, kylän päällikön orjien kanssa, jotka sääliväisesti peittivät hänet vaatteella. Seuraavana päivänä hän oppaansa keralla keksi tiellä verekset leijonan jäljet. Lähestyttäessä tiheikköä, jossa vaarallinen peto näytti piilevän, opas vaati Parkia kulkemaan edellä, mutta siihen tämä ei suostunut, hänellä kun ei ollut asetta, eikä hän tietäkään tuntenut. Syntyi tuima tora, joka päättyi siihen, että neekeri jätti hänet oman onnensa nojaan. Pelokkaalla mielellä Park jatkoi matkaa joen ja metsikön väliä ja sai kulkea leijonalta rauhassa. Saapuessaan illalla Madibuun hän siellä kohtasi karanneen oppaan. Kun hän paraillaan torui tätä, alkoi viereisestä majasta hevonen hirnua. Hymyillen kylän päällikkö kysyi Parkilta, tiesikö hän, kuka hänelle puhui, näyttäen hänelle sitten hevosen, joka oli hänen omansa. Se oli levättyään melkoisesti voimistunut.
Seuraavana päivänä alkoi sataa niin rankasti, ettei Park pääsyt Njämin kylästä kolmeen päivään mihinkään. Ja kun hän vihdoin lähti liikkeelle, oli vainioilla kilometrittäin vettä polvia myöten ja polut olivat kaikki veden peitossa. Ja vedettömilläkin paikoilla oli maa niin vetelää, että hevosen oli melkein mahdoton kulkea eteenpäin. Satamista yhä jatkui ja vain muutamia kilometrejä Park pääsi eteenpäin kulkemaan, rintaa myöten vedessä kahlaten, kunnes saapui pieneen fulakylään. Sieltä hän koetti saada uuden oppaan, mutta kun ei ollut ketään halukasta, liittyi hän erääseen mauriin, joka oli matkalla Seguun suolaa viemään. Mauri vaimonsa kanssa ratsasti härillä, mutta ei heidän matkan tekonsa ollut paljon parempaa kuin Parkinkaan. Eräässä paikassa toinen häristä suistui suon silmään ja eukko suoloineen päivineen putosi veteen. Siinä kylässä, johon Park sitten yöpyi, täytyi hänen asustaa kosteassa vanhassa hökkelissä. Joka hetki hän pelkäsi vanhan ränstyneen savikaton luhistuvan, joka sadeaikana tapahtui paremmillekin majoille, mutta vaikka joka puolelta kuului samanlaisten tapaturmain rytinää ja aamulla neljätoista majaa oli murtunut, oli Parkin vanha maja säilynyt. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, että Parkin täytyi odottaa sään asettumista ja hän olisi odottanut vielä kauemminkin, ellei kylän päällikkö olisi ajanut häntä matkaan. Kaiken lisäksi oli väestön kesken nyt levinnyt semmoinen huhu, että hän muka oli vakooja ja että kuningas oli hänelle epäsuosiollinen. Tämän jälkeen kyläin päälliköt kävivät hänelle vielä ynseämmiksi eikä kukaan muukaan tahtonut hänelle majaansa avata. Sansandingissa päällikkö, joka menomatkalla oli häntä suojellut maureja vastaan, ei nyt tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, vaan vaati häntä aamulla varhain poistumaan. Yöllä hän kuitenkin tuli yksityisesti Parkin luo varoittamaan häntä, kehoittaen häntä varsinkin Segua karttamaan. Seuraavan kaupungin ulkopuolella neekerit tulivat ja tarttuivat hänen hevosensa suitsista kiinni, taluttivat hänet kaupungin muurien ympäri ja sen tehtyään kehoittivat jatkamaan matkaa edelleen. Sitä seuraavassa kylässä häntä uhattiin selkäsaunalla, mutta sitä seuraavassa muutamat naiset, hänen surkeata ulkonäköään säälien, hankkivat hänelle yösijan.
Leijonan vaanimana.