Sadeaika oli kuitenkin pahimmillaan, vettä tuli tulvimalla yöt päivät.

Jokainen joki oli paisunut suureksi virraksi, joka kenttä, lakeus oli muuttunut järveksi tai suoksi, polku itsekin oli kuohuvana koskena. Taudit eivät sen vuoksi suinkaan helpottaneet, vaan päin vastoin veivät retkikunnalta viimeisetkin voimat. Miehet eivät lopulta jaksaneet nostaa kuormia juhtain selkään. Park itse sai toimittaa useimmat työt ja toisinaan päivän kuluessa nostaa jalkeille kolmekintoista aasia ja kuormata ne uudelleen. Elok. 7 p. asiat olivat niin toivottomalla kannalla, että Parkin täytyi levätä kaksi päivää, vaikka lepääminen oli yhtä vaarallista kuin matkan jatkaminenkin. Eräässä paikassa Park tapasi lankonsa Andersonin puun alla näköjään kuolemaisillaan ja hänen täytyi kantaa hänet leiriin selässään. Erään joen poikki hänen täytyi kulkea edes takaisin kuuteentoista kertaan, saadakseen tavarat toiselle rannalle. Kahtena seuraavana päivänä Park vielä menetti neljä miestä; kuolivatko nämä verkalleen kuumeeseen, murhasivatko alkuasukkaat heidät tikareillaan, vai sudetko ja muut pedot repivät, sitä ei kukaan sen paremmin tiennyt. Elok. 8 p. Park oli ainoa valkoinen, joka kykeni työtä tekemään, ja ilman Isaacon ja hänen miestensä apua retkikunnan olisi ollut mahdoton lähteä liikkeelle. Anderson oli kuolemaisillaan ja hädin tuskin Park jaksoi pitää häntä hevosen selässä. Eräässä paikassa nämä kaksi yhtäkkiä kohtasivat kolme suurta leijonaa, jotka nopeaan lähestyivät heitä. Andersonin pelastaakseen Park yksin hyökkäsi niitä vastaan, kohotti piilukkoisen kiväärinsä poskelleen ja tähtäsi keskimmäistä. Laukaus ajoi leijonat pakoon. Yksi tosin kääntyi takaisin, mutta muutti taas mieltään ja lähti muitten keralla pakoon. Park oli lankonsa keralla jäänyt muista jälkeen, niin että heidän täytyi viettää kahden yönsä erämaassa nuotiotulen ääressä, joka torjui leijonia ja susia. Aamulla leirin saavutettuaan hän sai kuulla, että puolet retkikunnasta oli viettänyt yönsä samoin, mikä siellä mikä täällä.

Dumbilassa Park tapasi vanhan hyväntekijänsä Karfa Tauran. Anderson oli nyt niin sairaana, ettei häntä enää voitu liikuttaa, Scott oli kadonnut ja vain yksi mies oli enää siinä kunnossa, että kykeni aasia ohjaamaan. Yöllä satoi kaatamalla ja miehet pakenivat kylään, jättäen johtajansa yksin aaseja paimentamaan, etteivät ne päässeet kyläläisten viljavainioihin, sekä puolustamaan niitä petoja ja saalista etsiviä alkuasukkaita vastaan.

Elok. 19 p. Park retkikuntansa kurjien jäännösten keralla nousi vuorenharjanteelle, joka erotti Senegalin ja Nigerin vedet toisistaan. Ja ylimmältä kukkulalta hän vihdoin näki »valtavan Nigerin vierittävän aaltojaan lakeuksilla.» Park toivoi pahimpien vastuksien nyt olevan voitettuina ja lohdutteli itseään sillä, että vaikka hän olikin menettänyt kolmeneljännestä väestään, oli hän kuitenkin koko ajan voinut pitää yllä mitä parhaita suhteita alkuasukkaitten kanssa. Huolimatta kamalista kokemuksistaan Park kuitenkin arveli matkansa osoittavan, että Gambiasta hyvin voitiin käydä kauppaa Nigerin laaksoon, tarvitsematta pelätä välillä olevain kansain kauppamatkueita ryöstävän. Ja jos matka tehtäisiin kuivalla ajalla, niin ei Park luullut kauppamatkueen koko matkalla menettävän kuin kolme tai neljä miestä viidestäkymmenestä. Park ei, kumma kyllä, käsittänyt asian ydinkohtaa, että nimittäin tämmöisille matkoille olisi pitänyt ottaa valkoisia niin vähän kuin suinkin, he kun eivät mitenkään kestäneet ilmanalaa. Isaaco mustine apulaisineen oli koko matkan reipas ja työkykyinen.

Nigerillä.

Kolme päivää Bammakussa vietettyään retkikunta jatkoi matkaa; Park lankonsa ja tavarain keralla laski jokea, jonka virtaus oli nopea ja joka toisin paikoin oli puoltatoista kilometriä leveä. Alempana se leveni vielä paljon leveämmäksi ja paikoin oli aallokoita, jotka uhkasivat täyttää hatarat alukset. Jollain kohdalla näkyi rannalla elefantteja ja virrassa oli virtahepoja, jotka monta kertaa uhkasivat kumota kanootit. Toisena päivänä Park lähetti Isaacon Bambarran kuninkaan Mansongin luo pyytämään häneltä lupaa saada matkustaa hänen maansa läpi.

Parin viikon kuluttua toi sanansaattaja Segusta suosiollisen vastauksen. Park jatkoi sen vuoksi joen laskua, luutnantti Martynin kuljettaessa aaseja ja sotamiehiään rantaa pitkin. Lähempänä Segua Isaaco taas yhtyi Parkiin ilmoittaen nyt, ettei kuningas Mansong tahtonut häntä puheilleen laskea, vaikka sallikin hänen matkustaa maansa läpi. Seuraavana päivänä saapui uusi lähettiläs noutamaan Mansongille annettavia lahjoja ja tarkemmin kuulemaan, mikä matkan tarkoitus oli. Park ilmoitti nyt olevansa sama mies, joka jo ennen oli Bambarrassa käynyt, vaikka silloin yksinään ja köyhänä; nyt hän oli saapunut aikaan saamaan suoranaista kauppayhteyttä Bambarran ja oman maansa välillä, jotta maurien välitys kokonaan vältettäisiin. Valkoisten tavaroita voitaisiin siten myydä Bambarrassa paljon halvemmalla kuin ennen. Mansongin lähettiläs tähän vastasi, että valkoisen miehen matka oli hyvä, ja rukoili Jumalaa, että se menestyisi. Lahjat paljon vahvistivat niitä ystävällisiä tunteita, joita Parkin matka herätti. Samaan aikaan kuoli taas kaksi sotamiestä, niin ettei Parkilla enää paitsi Andersonia ja Martynia ollut kuin neljä miestä. Muutaman päivän kuluttua Segusta saapui uusi lähettiläs, joka lupasi valkoisille miehille kuninkaan suojeluksen aina Timbuktuun saakka? Vene heillä oli lupa rakentaa missä kaupungissa ikinä tahtoivat. Park päätti aloittaa varsinaisen jokimatkan Segun tuolta puolen Sansandingista, jossa hän oli käynyt ensi matkallaan. Matkalla sinne hän vihdoin itsekin sairastui ankaraan kuumeeseen, josta hän kuitenkin parani. Sansandingissa vielä kaksi miestä kuoli ja eloonjääneet olivat niin heikkoja, että hyenat saattoivat majasta raastaa vainajan ja syödä hänet.

Sansanding.

Sansanding oli melkoinen kaupunki, siinä oli Parkin arvion mukaan 11,000 asukasta. Kaupungin markkinapaikalla vallitsi vilkas liike aamusta iltaan matoilla peitettyjen pienien myymälöitten ympärillä, joissa kussakin myytiin jotain erikoistuotettakin, upeita helmiä naisten koruiksi, antimonia heidän silmäluomiensa mustaamiseksi ja kaunistamiseksi, sormuksia ja rannerenkaita sormien, säärien ja käsivarsien koruiksi. Paraimmissa puodeissa myytiin tulipunaisia kankaita, silkkiä, ambraa ja muita kalleuksia, jotka oli tuotu Saharan poikki Marokosta ja Tripoliista. Vihanneksia, lihaa, suolaa y.m. myytiin kutakin lajia omassa puodissaan, samoinkuin nahkateoksia ja oluttakin. Tiistaisin varsinkin markkinat olivat tavallista vilkkaammat. Silloin kerääntyi ympäristöstä suunnattoman paljon rahvasta ostamaan ja myymään ja muukalaisilla oli mitä paras tilaisuus tutustua kansanelämään.

Park päätti ostaa täältä kanootteja ja koota niistä suuremman aluksen jokimatkaa varten. Hän avasi puodin ja vaihtoi siinä tavaroitaan kaurisimpukoiksi, saaden niitä yhtenä ainoana päivänä kokoon 25,000. Maurit koettivat yllyttää kuningasta, että hän tappaisi valkoisen miehen, mutta Mansong ei ottanut heidän neuvoaan kuuleviin korviinsa, vaikka hän luulikin valkoista miestä taikuriksi — taikka ehkä juuri sentähden. Park osti sitten kaksi 40 jalan mittaista kanoottia ja yhdessä ainoan terveeksi jääneen miehensä kanssa liitti ne yhteen, nimittäen aluksen siten »Hänen Majesteettinsa kuunari Jolibaksi.» Luutnantti Martyn vietti aikaansa juopottelemalla maurien kanssa. Anderson kuoli lokak. 28 päivänä ja siten Park menetti uskollisen ystävän ja luotettavan apulaisen ja tunsi jälleen olevansa »yksin ja ilman ystävää Afrikan villien keskellä.»