Eurooppa oli jo vanhimmilta ajoilta perinyt syvän mielenkiinnon Pohjois-Afrikkaa ja sen sisäosia kohtaan, maita kohtaan, joissa jo vanhan Egyptin vaikutusvalta oli tunkeutunut kauas sen omain rajain ulkopuolelle, johon helleenejä yhdistivät lujat siteet, joista Karthago kaupallaan kokosi rikkauksia, joista Rooman vallan ajalla tuli sivistysmaita ja joissa keisarivallan loppuaikoina kristinusko laajalle levisi ja sai vahvat juuret.
Abessinia, Egypti, Nuhia, Tripolis, Algeria ja Tunesia ynnä Marokko, nuo merirosvouden ja kristittyjen vihan tyyssijat, olivat tosiaan ennen vanhaan kristittyjä maita. Kun muhammedilaisuus seitsemännellä vuosisadalla voittoisana eteni kautta Pohjois-Afrikan Atlantin merta kohti, jäivät sisämaat etenkin itäosissa vielä joksikin vuosisadaksi eteenkinpäin kristityiksi ja ne puolustivat uskoaan sitkeästi. Erotettuina muusta kristikunnasta niiden lopulta kuitenkin täytyi alistua, ja tähän varsinkin vaikutti se seikka, että paljon beduiineja 11:llä vuosisadalla muutti Arabiasta ja Syyriasta Pohjois-Afrikkaan kameelineen, karjoineen, jääden sinne pysyvästi asumaan, kukistaen berberikansat ja muodostaen heidän kanssaan sekarotuja.
Jo persialaiset olivat tosin tuoneet Egyptiin kameelin, mutta vasta arabialaisten keralla se levisi Saharaan, tehden mahdolliseksi lukuisain uusien karavaanireittien avaamisen erämaan poikki ja saattaen täten Välimeren rantamaat ja Sudanin entistä vilkkaampaan kauppayhteyteen. Sahara ja Nubia muuttuivat muhammedilaisiksi ja sieltä tämä uskonto levisi edelleen Sudaniin; jossa berbeereillä varmaan oli jo paljon ennen ollut vaikutusvaltaa ja jossa heidän ja neekerien väliset sekarotunsa jo olivat syntyneet.
Sudanissa varmaan oli jo sitä ennen valtakuntiakin. Fulbet eli fulat, joitten nimi merkitsee punaista, olivat neekerien ohella Sudanin pääväestö. Heidän alueensa ulottui Senegalista Darfuriin saakka ja Timbuktusta Jorubaan ja Adamauaan etelässä. He olivat paimentolaiskansaa, samoin kuin beduiinitkin, ja suuremman liikkuvaisuutensa vuoksi saattoivat helposti pitää valtansa alaisina maata viljelevää neekeriväestöä ja perustaa sen keskuuteen valtakuntia. Fulbet luultavasti kuuluvat Pohjois-Afrikan vanhaan berberiläiskantaan, vaikk'ei heidän rotusuhteistaan vielä ollakaan täysin selvillä. Heidän kasvonpiirteensä ovat usein eurooppalaiset, vaikka ihoväri onkin sangen tumma. Kieli eroaa kaikista muista kielistä, mutta sen juuret viittaavat berberiläisiin ja seemiläisiin kieliin. Kieleen on kuitenkin sekaantunut paljon neekerikielten aineksia, samoin kuin kansaan itseensä neekerien verta.
Samoin kuin Pohjois-Afrikan kansat ennen olivat olleet kristinuskossaan kiihkeitä, samoin ne muhammedin uskoon käännyttyään olivat kiihkeitä muhammedilaisia, jopa sokeaan fanatismiin saakka, kuten uuden uskonnon taisteleva luonne ja sen tunnustajain pieni sivistysmäärä edellyttivät. Välimeren rantaseuduissa uskonnollinen suvaitsemattomuus tosin oli yhdeksännentoista vuosisadan alussa jo jonkun verran lauhtunut, ainakin niissä satamakaupungeissa, jotka tekivät Euroopan kanssa kauppaa, mutta sisämaassa se oli säilynyt täydessä hurjuudessaan, jonka vuoksi turvattoman eurooppalaisen oli — ja on vielä tänä päivänäkin — ylenmäärin vaarallista siellä matkustaa. Halu päästä Euroopan kanssa kauppaa tekemään ja osalliseksi sen keksinnöistä ja tuotteista muutti kuitenkin silloin tällöin Sudaninkin ruhtinaitten mielen, niin että matkat heidän maihinsa kävivät mahdollisiksi, vaikkapa moni matkustaja saikin hengellään maksaa rohkeutensa. Euroopassa vallitsi silloin vielä liioitellut käsitykset näiden maailmasta erotettujen maitten rikkaudesta ja viljelyksestä. Vaikka nämä käsitykset osoittautuivatkin vääriksi, niin tuli kuitenkin todetuksi se, että niissä on säilynyt jäännöksiä sangen vanhasta kulttuurista, joka osaksi ulottunee vanhan Egyptin aikoihin saakka.
Englantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.
Eurooppa ei tosin ollut aivan vailla tietoja vanhan Libyan sisäosista, sillä keskiajalla ja uudella ajalla olivat useat arabialaiset matkustajat julkaisseet niistä laajoja matkakertomuksia, mutta ei ainoakaan länsimainen matkustaja ollut vielä omin silmin nähnyt näitä maita, joita sen vuoksi verhosi tarun hämärä. Ennen sitä suurta retkikuntaa, jonka Englannin hallitus v. 1822 lähetti Saharan poikki sisimpään Sudaniin, Tshad järven rannoille, on meidän kuitenkin mainittava eräitä vähempään jääneitä yrityksiä.
Hornemann.
Mungo Parkin molempien matkojen väliajalla lähti saksalainen Friedrich Hornemann Lontoon Afrikan-yhdistyksen toimesta Libyan sisäosiin. Hän opiskeli sitä varten arabiaa, samoin kuin myöhemmin Wallin, antoi ympärileikata itsensä ja lähti sitten Egyptistä muhammedilaiseksi puettuna yrittämään Libyan erämaan kautta Sudaniin ja Nigerin rannoille. Jo Kairossa hänet tosin vangittiin, mutta kun Napoleon Bonaparte samaan aikaan (1797) valloitti tämän kaupungin, pääsi Hornemann vapaaksi. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin saattoi liittyä Fessaniin matkaavaan karavaaniin. Siuahin keitaassa hän näki Jupiter Ammonin muinoin kuulun temppelin raunioita. Karavaanin jo lähdettyä Siuahista lähti keitaasta sitä takaa-ajamaan paljon aseellista väkeä, joka vaati haltuunsa Hornemannia ja hänen palvelijaansa, väittäen heitä kristityiksi. Mutta Hornemann otti esiin koraanin ja luki sitä niin sujuvasti, että se herätti yleistä ihmetystä, ja lopulta hän kehoitti läsnäolevia rupeamaan kanssaan väittelemään uskon asioista. Rohkeilla valeillaan hän pelastui. Seuraava keidas oli Audjila, jonka Herodotos mainitsee, samoin kuin Siuahinkin (vert. I, s. 78). Tie kulki sitten kammottavan vuorimaan poikki, joka ensinnä oli synkkää mustaa kiveä ja sitten valkoista kalkkikiveä, ja siitä päästyään karavaani tuli Fessanin ensimmäiseen keitaaseen. Mursukissa se otettiin vastaan suurella riemulla ja juhlilla ja sulttaani itse oli tullut kaupunkinsa ulkopuolelle sitä tervehtimään. Mursuk oli tärkeä kauppapaikka, johon saapui karavaaneja Egyptistä, Tripoliista, Marokosta ja Sudanista. Hornemann keräsi paljon tietoja laajoista maista, mutta Timbuktusta, joka oli hänen matkansa varsinainen päämäärä, ei paljoa tiedetty, koska se teki kauppaa etupäässä Marokon kanssa. Nigerin sanottiin virtaavan itää kohti, kunnes se laski Niiliin. Tästä päättäen saivat siis vanhan ajan maantieteilijät väärät tietonsa Niilin lähteistä Saharan asukkailta (vert. I, s. 77). Käytyään Tripoliissa lähettämässä kirjeitä kotimaahansa Hornemann jatkoi matkaa kauemmaksi etelään ja varsinkin länttä kohti. Mutta sen koommin ei häneltä itseltään saatu mitään varmaa viestiä. Arabialaiset kauppiaat kertoivat, että »Jussuf» oli nähty siellä ja siellä hyvässä voinnissa ja että rahvas häntä kunnioitti pyhänä marabuuttina, ja viimeisten tietojen mukaan hän oli saapunut Nigerin rannoille saakka, jossa kansa häntä kohteli hyvin, mutta siellä hän oli sairastunut ja kuollut. Muuan nuori mies oli sitten esiintynyt ja väittänyt itseään hänen pojakseen, mutta tuskinpa tämä oli totta.
Tuckeyn onneton retki Kongolle.