Mangrove kävi yleisemmäksi, kuta enemmän kuiva maa katosi ja liejuinen räme kävi vallitsevaksi. Luodevedellä rannat olivat katalaa rämettä, vuoksivedellä kuin tulvan peittämää metsää. Matkatessaan tämän seudun läpi veljekset hyvin käsittivät, miks'ei kenenkään mieleen ollut juolahtanut tarkemmin tutkia tätä pudas- ja salmisokkelikkoa, jonka vesitiehyeillä ei ollut mitään varmaa suuntaa. Ne olivat enimmäkseen vähäpätöisiä, mutta yhteensä ne muodostivat suuren joen suun.

Marrask. 24 p. 1830 alkoi mangroverämeen poikki kuulua Atlantin rantahyökyjen jyrinää, joka molempien matkustajien korvissa kaikui kuin ihanin soitanto, ja pian avautui heille meren ulappa ja sen raikkaat tuulahdukset vilvoittivat heitä viihdyttävällä hyväilyllään. Niger oli luovuttanut salaisuutensa, sen portit oli avattu kaupalle ja yritteliäisyydelle.

Kuningas Boj, ruhtinas-orjakauppias, asui pääsuuhaaran Nunin suussa. Hän oli aitoafrikkalainen hirmuhallitsija, josta kosketus eurooppalaisten kanssa lisäksi oli tehnyt pohjattoman juopon. Satamassa oli englantilainen kauppalaiva ja Lander luotti siihen, että hän tämän kapteenilta saisi lainaksi lunnaat, etenkin kun hänellä oli hallituksen käskykirje, mutta hän saikin jyrkän, raa'an kiellon vastaukseksi. Ja siitä kuningas Boj taas hirmustui siihen määrään, että veljesten henki oli vaarassa. Joulukuun alussa 1830 hän kuitenkin laski heidät mainitulla laivalla lähtemään Fernando Po saarelle, joka siihen aikaan oli Englannin hallussa. Landerien aikomus oli palata sieltä kotimaahan samalla laivalla, jolla olivat sinne tulleetkin, mutta he muuttivat sitten mieltään. Se oli heidän onnensa, sillä tuota laivaa ei koskaan enää kuulunut ihmisten ilmoille. Kun samoilla vesillä siihen aikaan nähtiin merirosvolaivan kaltainen alus, joka ajoi sitä takaa ja ampui laukauksia, otaksuttiin kauppalaivan joutuneen sen saaliiksi ja miehistön saaneen aalloissa hautansa. Siten merirosvot tavallisesti vapautuivat liioista suista ja todistajista.

Fernando Posta ei kuitenkaan ollut yhtä vaikea päästä kotimaahan kuin
Nigerin suusta niihin aikoihin.

Englannin hiljakkoin perustettu maantieteellinen seura antoi Landerille ensimmäisen mitalinsa, mutta muutoin hänen palkkansa oli ylenmäärin niukka» Jos saman matkan olisi suorittanut herrasmies, olisi hänet aateloitu ja runsailla lahjoilla palkittu.

Kaupparetkikunta Nigerille.

Landerin matkalla oli viipymättä käytännöllisiä seurauksia. Liverpoolin kauppiaat rakennuttivat kaksi matalakulkuista siipilaivaa ja lähettivät ne v. 1832 nousemaan uutta kauppatietä sisämaahan. Ne saapuivat, Richard Lander mukana, Nigerin Nun suuhaaraan, jossa »kuningas Boj» sai lunnaansa, joka ei kuitenkaan estänyt häntä sitten joka tavalla vahingoittamasta retkikuntaa ja koettamasta sitä tuhota. Nunin kahden puolen oli kiinteät rannat, mutta ylempänä sen monet putaat haarautuivat mangroverämeihin. Retkikunta viivytteli näitä putaita tutkiessaan liian kauan ja seuraus siitä oli, että kuume alkoi tehdä tuhojaan. Kun se vihdoin pääsi itse joelle terveellisempiin seutuihin, oli vesi laskenut niin vähiin, että laivat tuon tuostakin ajoivat karille. Suuhaarain varsilla rannat olivat paljasta sakeata metsää ja mangroverämettä, eikä näkynyt muuta elämää kuin kurkia rannoilla ja pilvittäin sääskiä, jotka kiduttivat matkustajia. Vähitellen rantain kasvullisuus kävi yhä rehevämmäksi ja varsinkin palmut kasvoivat erinomaisen komeiksi. Korkeammalla alkoi jokivarressa olla yhä enemmän kyliä, ensin majoja yksitellen, sitten ryhmittäin, sitten pieniä kyliä ja yhä ylempänä suuria väkirikkaita kaupungeita. Maa kävi yhä kauniimmaksi ja näköpiiriin kohosi korkeita vuoria.

Huhu retkikunnasta ja sen ihmeellisistä laivoista oli kulkenut nopeammin kuin se, ja kaikkialla keräytyi väkeä, kun retkikunta poikkesi maihin kauppasopimuksia tekemään. Tämä tapahtui suurenmoisilla menoilla, joista neekerit eivät paljoa ymmärtäneet. Lander oli kenraalin univormuun puettu, muilla oli värikkäitä fantasiapukuja kirjavine turbaaneineen ja vyötteineen. Neuvottelijain päällä kannettiin suunnatonta kirjavaa päivänvarjostinta. Asukkaat tosin helposti suostuivat tekemään kauppasopimuksia, mutta tätä kauppayhteyttä ei sitten ollut niinkään helppo saada toteutetuksi, kuin englantilaiset luulivat. Lähempänä meren rantaa väestö pelkäsi suututtavansa orjakauppiaat, jos alkoi virralle tulevien kauppiaitten kanssa heidän ohitseen kauppaa tehdä, ja ylempänä kansa taas oli kokonaan riippuvaista arabialaisista ja fulbeista, joille oli edullisempaa, että kauppa kulki Saharan poikki Välimerelle niinkuin ennenkin. Paljon englantilaisia kuoli kuumeeseen molemmilla laivoilla. Lander erään toisen kanssa nousi jokea veneellä melkoisen matkan, pääsemättä kuitenkaan Bussan koskille saakka, ja sitten Benuetakin kappaleen matkaa. Lopulta retkikunta lähti Fernando Pohon. Sieltä tehtiin vielä uusi yritys alkaa joella kauppa, mutta ei sekään onnistunut. Tällä retkellä Richard Lander eräässä kahakassa sai haavan ja Fernando Pohon palattuaan kuoli v. 1834.

Huono menestys oli seuraavillakin retkikunnilla, jotka höyrylaivoilla nousivat virtaan, ja siihen oli syynä kuume. Ensimmäisen vakinaisen kauppa-asemansa englantilaiset perustivat Benuen suuhun. Se vähitellen vaurastui ja musta väestö läheltä ja kaukaa alkoi saapua sinne kauppaa tekemään. Orjakauppaa englantilaiset alusta alkaen jyrkästi vastustivat. Vähitellen he saivat Nigerin varsilla niin suuren vaikutusvallan, että seuraavina vuosikymmeninä koko Nigerin ja Tshadin välinen maa joutui Englannin vallan alaiseksi ja Sokoton ja Bornun sulttaanit vasalleiksi.

Salaperäinen Timbuktu.