Matkan varrella väestön ahneus näytti kasvamistaan kasvavan ja maaherrat tavanmukaiset lahjat saatuaan yrittivät riistää matkustajalta vaatteetkin päältä, mutta englantilaiset äimät olivat niin hyvässä hinnassa, etteivät lahjat käyneet ylen kalliiksi. Silmäneuloja sitä vastoin ei pidetty suurenkaan arvoisina. Tuaregien maassa tilanne kävi yhä vaarallisemmaksi, jonka vuoksi El Walati kehoitti Barthia »profeetan jälkeläisenä» antamaan suuria lahjoja, jotka lahjat hän sitten ovelalla tempulla möikin asianomaisille muka omina tavaroinaan. Lähempänä Timbuktua hän koetti pari kertaa salavihkaa murhata Barthin, saadakseen kaikki hänen tavaransa samalla kertaa.
Karavaani yhdytti Nigerin jonkun verran Timbuktun yläpuolella, jonka vuoksi loppumatka oli kuljettava veneellä. El Walati uskotteli väelle, ettei Barth ollutkaan syyrialainen pyhiinvaeltaja, joksi hän oli itsensä ilmoittanut, vaan kristitty, ja tästä Barth joutui niin ahtaalle, että hänen täytyi ruveta lukemaan koraanin alkurukousta, joka päättyy sanoihin »Jumala antakoon vettä». Ja seuraavana päivänä todella satoi ja Abd-el-Kerimin arvo kohosi suunnattomasti.
Joessa näkyi paljon krokotiileja ja virtahepoja ja kaloja oli viljalta, mutta veneliikettä oli nykyään hyvin vähän, vaikka se Songhoi-valtakunnan aikana oli Djennen ja Timbuktun välillä hyvin vilkasta. Lähellä Timbuktuakin joki oli melkein autio. Viikon venematkan jälkeen, syyskuun 7 p. v. 1853, vene laski joen yli toisella rannalla olevaan syrjäjokeen, joka madaltumistaan madaltui, kunnes vene kiinnitettiin hiekkamäellä olevan kaupungin rantaan. Tämä kaupunki kupukattoisine taloineen oli Nigerin satamakaupunki Kabara.
Kakara.
Kabara oli ennen ollut vilkas iso kaupunki, mutta nyt siinä tuskin oli kahtakaantuhatta asukasta ja nämäkin olivat köyhiä ja tietämättömiä. Tuskin oli Barth, joka sanoi matkustavansa Turkin sulttaanin erikoisen suojeluksen alaisena, saanut asunnon, kuin muuan rettelöivä tuaregilainen päällikkö tuli lahjaa pyytämään. Barth ei antanut, mies poistui, mutta paikalla Barthin huoneet alkoivat täyttyä aseellisista miehistä. Ilokseen hän kuitenkin saikin kuulla, että nämä olivat vain paimenia, jotka olivat tulleet karjojaan suojelemaan juuri äsken lähtenyttä miestä vastaan, joka muitten tuaregien kanssa oli tullut rosvoretkelle niille seuduin. Timbuktu ympäristöineen todella oli milloin minkin heimon vallan alaisena ja koko seutu penikulmia laajalta rosvopäälliköitten armoilla. Ei ollut mitään mahtia, joka olisi kyennyt estämään heitä ryöstämästä kaupunkilaisia ja sinne asioilleen tulevia muukalaisia.
El Walati älysi nyt olevansa aseman herra ja alkoi paikalla kerjätä Barthilta lahjoja itselleen ja muille, ennenkuin suostui lähtemään Timbuktuun pyytämään arabialaisten päällikön, sheikki El Bakhain suojelusta, sillä tämän miehen turviin Barth, joka ei näy tunteneen kaupungin valtasuhteita, päätti antautua. Seuraavana päivänä El Walati palasi takaisin sheikin veljen ja eräiden muiden miesten kanssa, jotka kaikin mokomin tahtoivat tietää, minkälaisen suojeluksen Turkin sulttaani oli hänelle antanut — El Walati oli heille ilmoittanut, että matkustaja olikin salakristitty. Barthilla ei kuitenkaan ollut mukanaan Tripoliin bein suojakirjaa, jonka vuoksi hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin kiiruumman kautta matkustaa El Bakhaita tapaamaan, koska hän nykyisessä asemassaan oli henkipatto, jonka kuka tahansa sai rankaisematta surmata.
"Hän ei kuule".
Kabarasta Timbuktuun ei ollut kuin kymmenkunta kilometriä matkaa, mutta väli, joka oli asumatonta, okapensaikkoa kasvavaa erämaata, oli niin vaarallinen rosvojen vuoksi, että väestö sanoi sitä »Ur-immandes'iksi», s.o. »Hän (Jumala) ei kuule». Ihmisiä tuhkatiheään murhattiin tällä välillä, heidän huutojensa koskaan tuomatta paikalle apua.
Timbuktun läheisyydessä tuli väkeä Barthia vastaan ja joukossa oli muuan, joka puhutteli häntä turkin kielellä, saattaen hyvän syyrialaisen pyhiinvaeltajan pahaan pulaan, koska hänen turkin kielen taitonsa oli sangen puutteellinen.
Likaisia etukaupunkikatuja, matalain ruokomajain keskitse, Barth sitten kulki kaupunginosaan, jossa oli kaksikerroksisia taloja, ja täältä hänelle oli majatalo valittu. Siinä hän toistaiseksi oli turvassa, mutta turvallisuutta ei kestänyt kauan, sillä El Walati levitteli kaupungilla tietoa, että vieras oli salakristitty.