Nachtigalin matka Tibestiin.
Saadakseen matkalleen turvaa Nachtigal oli uskonut itsensä Arami nimisen tibestiläisen päällikön suojelukseen. Tämän kotiin päästäkseen hänen kuitenkin täytyi kulkea Bardain laakson kautta, koska Arami ja Tubu Reshâdet asuivat sen toisella puolella. »Tulimme tähän laaksoon ja aloimme mutkitella sen sirojen taatelilehtojen ja dumpalmulehtojen välitse, joiden varjossa siellä täällä oli ihmisasuntokin, kun korvaamme äkkiä kantoi kumeata pauhua, epäilyttävää melua, joka näytti johtuvan lukuisten huutavain ja elämöiväin ihmisten äänistä.
»Henkeämme pidätellen pysähdyimme ja neuvottomina kuuntelimme. Alussa en tahtonut voida uskoa, että Bardain asukkaat, huhun tulostamme kuultuaan, näin olivat lähteneet miehissä liikkeelle meitä verisesti tervehtiäkseen, mutta kauaa minun ei tarvinnut olla epätietoinen. Melu tuli yhä lähemmäksi, miehet kiljuivat — luultavasti lagbi-simasta humalassa — ja kalistelivat ja helistelivät aseitaan; naiset kirkuivat ja liksuttelivat totuttuun tapaan kieltään; lapset parkuivat. Jo erotti erinäisiä ääniäkin, kuuli kristittyjen sadattelua ja verenhimoisia aikeita. Jonkinlaisella alistuvalla, epätoivoisella ivalla Bui Muhammed minulle tulkitsi näiden huutojen kamalan merkityksen. Hän, joka tunsi maan ja ihmiset, ei hetkeäkään epäillyt, etteikö viimeinen hetkemme ollut tullut, mutta ei ainoatakaan moitteen sanaa hän minulle lausunut: katkeruus ja iva, joka äänensävyssä oli, tuntui vain sanovan minulle: 'Siinä he nyt tulevat ja todistavat minun puhuneen oikein; sinä olet tämän tahtonut, kun halveksit järkeviä neuvoja!' Taisteluun valmiina vanhus otti kiväärin käteensä ja tälläkin hetkellä saatoin jälleen todeta, kuinka syvästi tämä mies vihasi tubuja, vaikka hän muutoin arvostelikin ihmisiä niin lempeästi. Giuseppe käyttäytyi kuin mies; Sa'ad alkoi suun täydeltä sadatella minua, samoinkuin ennen, janokuolemankin meitä uhatessa, kun taas Ali Bû Bekr töin tuskin jaksoi huudahtaa: 'Kirottu olkoon raha, jonka vuoksi tänne tulin!' Kauhistuneena, mutta rautaiseen pakkoon mukautuen, minä kiinnitin katseeni tummaan, lähemmä vyöryvään ihmispaljouteen, josta jo alkoi erottautua yksityisiä haahmoja.
»Vitkasteleva epäröinti oli vallannut tibestiläiset saattajani ja suojelijani. He olivat vetäytyneet meistä erilleen ja muodostivat vähän matkan päässä pohtelevan ja neuvottelevan ryhmän. Kaikki riippui Aramista, jonka rinnassa ristiriitaiset tunteet taistelivat. Se, mitä hänessä oli jalompia vaikuttimia, sanansapitävyyttä, kestiystävyyden velvoitusta ja sääliä, tuskin olisi riittänyt meitä pelastamaan, ja ehkei näitä tunteita hänessä ollut ensinkään; mutta onneksi oli toisiakin syitä, jotka vaakakupissa vaikuttivat meidän hyväksemme. Rahvaan lapsellinen isänmaallinen pelko, että heiltä ryöstettäisiin maan heille itselleenkin tuntemattomat rikkaudet, rahvaan epämääräinen liioiteltu kristittyjen ja heidän mahtinsa pelko, sen vaistomainen muukalaisviha, ne eivät hänelle paljoa merkinneet, mutta hänen ylpeytensä, maan riippuvaisuus Fessanista ja sen valtiolliset olot, puhuivat meidän puolestamme. Hän oli varsinaisten tubu-reshadein mahtavin mies, joka heimo asustaa vuoriston lounaispuolisissa laaksoissa ja pitää itseään koko maan herrana. Tämä heimo käsittää Tibestin jaloimmat suvut, he ovat paimentolaisia, lakeuden herroja ja pitävät itseään, samoinkuin kaikkiallakin, missä paimentolaisia ja maanviljelijöitä asuu rinnan samassa maassa, oikeutettuina talonpoikia hallitsemaan. He käyvät matkoilla Fessanissa, Kawarissa, Bonkussa ja Bornussa, jota vastoin Bardain asukkaat eivät koskaan lähde laaksostaan, vaan ovat työteliäitä maanviljelijöitä eivätkä aivan vapaita orjaverestä, vaikk'ei maassa olekaan paljoa orjia… Bardain rahvas ei sitä paitsi ollut yhtä sotaista kuin reshade-heimo, jonka laaksoihin tuaregit ja arabialaiset usein hyökkäsivät. Aramin ylpeyttä loukkasi, että nämä halvat köyhät talonpojat nyt aikoivat tulla tappamaan vieraan, jonka hän oli suojaansa ottanut. Tässä oli otollinen tilaisuus osoittaa valtaansa, vaikk'ei Aramikaan sentään uskaltanut jännittää jousta liian kireälle.
»Aika alkoi olla täpärällä; kun Arami tovereineen yhä näytti epäröivän ja pysyi syrjässä, vaikka raivoava joukko tuli yhä lähemmäksi, lähdin heidän luokseen ja sanoin, että heidän oli paras rientää. En käsittänyt, kuinka oli niin vaikea päättää, aiottiinko käyttäytyä uskollisesti ja urheasti, vaiko petollisesti ja pelkurimaisesti. Me puolestamme olimme, tuli mitä tuli, valmiit myymään henkemme kalliista hinnasta eikä heidän pitänyt luulla, että vain moslemit kykenivät kuolemaan miesten tavalla.
»Arami nousi silloin seisomaan; hän oli tehnyt päätöksensä ja samalla kaikki muutkin. 'Jumalan avulla olet säilyvä pahalta', hän sanoi, 'sillä minä olen luvannut sinulle suojelukseni.' Ylpeänä hän meni tunkeilevaa joukkoa vastaan, joka ilmeisestikin oli odottanut tapaavansa meidät saattajaimme hylkääminä. Aika olikin jo tuiki täpärällä; raivoisimmat tai humalaisimmat jo heittivät keihäitään, vaikka kömpelösti ja epäröiden, me kun emme olleet yksin, vaikka seisoimmekin syrjässä. Arami osaksi löi alas vastustajaimme aseet, eikä kukaan vahingoittunut. Kolokomi, Gordoi ja Boisa seurasivat hänen rohkeata esimerkkiään ja nyt alkoi vilkas väittely.»
Araminkaan vaikutusvalta ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan Nachtigalia, vaan Bardain asukkaat jakaantuivat kahteen puolueeseen ja seurasi väittelyt, jotka kestivät viikkoja. Nachtigalin täytyi asua tämä aika kaupungin ulkopuolella ohuessa teltassa, jossa elämä päivän helteellä oli sanomattoman tukalaa, lämpömittari kun säännöllisesti nousi 40 asteeseen C. Matkuetta sitä paitsi vaivasi kalvava nälkä, sillä muuta ruokaa sillä ei ollut kuin ne vähät taatelit, joita Arami toi aamuin ja illoin. Bardain iäkäs ruhtinas oli sairastunut, ja tämä seikka yhä mutkistutti tilannetta. Nachtigal tosin väsymättä vaati Aramia ja hänen ystäviään hankkimaan matkaluvan, mutta huonolla menestyksellä. He koettivat käyttää joka tilaisuutta kiristääkseen häneltä lahjoja, ja kun hänellä ei enää ollut, mitä antaa, kävivät hekin yhä ynseämmiksi. Kun Nachtigalia oli kielletty missään liikkumasta tai kenenkään kanssa seurustelemasta, ei hän voinut käyttää aikaansa tutkimuksiinkaan.
Kaksi kertaa Nachtigal koetti hetkeksi poistua teltastaan, mutta huonolla menestyksellä. Toisella kerralla hän päivän kuumimpana aikana, jolloin tubut pysyivät huoneissaan vielä enemmän, kuin yöllä, lähti parinsadan askelen päässä olevaan palmulehtoon, nauttiakseen edes hetken sen varjoa. Raikasta vettäkin hän toivoi sieltä saavansa. Nuori tyttö sattui kuitenkin huomaamaan hänet, kokosi tuota pikaa suuren lapsilauman ympärilleen ja yhteisin voimin ryhdyttiin nyt niin ankaraan kivitykseen, että valkoisen muukalaisen täytyi kiiruumman kautta paeta. Lapset heittelivät niin suuria kiviä ja niin tuimasti, että Nachtigal sai kiittää onneaan, kun pääsi telttaansa. Monta päivää hän poti saamiaan vammoja. Toisen kerran hän, kylän miehistön ollessa juhlassa, kävi leirinsä vieressä olevalla kaivolla tutkiakseen sen syvyyttä, mutta nyt pojat keksivät hänet ja tuimalla kivisateella karkoittivat hänet ja juopunut mies koetti vielä nakata häntä teräsaseellakin, kuitenkaan tavoittamatta.
Parin viikon kuluttua tuli vihdoin Bardain vanha ruhtinas Nachtigalia tapaamaan ja Arami puhui hänen puolestaan, että hänet päästettäisiin lähtemään pois. Vanhuksen tarkoitus kuitenkin oli vain lahjain kiristäminen ja kun Nachtigal sitten pyysi häntä tulemaan telttaansa omin silmin katsomaan hänen rikkauksiaan, noudatti hän kehoitusta.
»Hartaasti odottavaisina kaikki kiinnittivät silmänsä teltan aukkoon. Pian astui siitä jälleen esiin pettynyt vanhus, ei, kumma kyllä, luonut enää keneenkään silmäystäkään, vaan kulki vaieten joukon läpi ja alkoi poistua. Silloin nousi Arami ja ojentaen vartalonsa suoraksi, keihäänsä maahan nojaten, piti loistavan puheen. 'Mihin menet, kuningas?' tähän suuntaan hän puhui. 'Etkö tänään tullut tänne sitä varten, että viimeinkin tekisimme päätöksen tämän miehen kohtalosta, miehen, jota sinun epäröintisi on täällä niin kauan pidätellyt? Miks'emme anna hänen lähteä Fessaniin, josta hän on tullutkin? Mitä hänen teemme? Tapammeko? Mikäli minä tiedän, ei meidän tapamme ole juoda ihmisen verta eikä tehdä ihmisen nahkasta vesisäkkejä eikä syödä ihmisen lihaa! Eikä tällä vieraalla ole mitään omaisuutta, joka meitä kiihoittaisi, miksi siis häntä pidätämme? Veljiämme ja serkkujamme asuu Fessanissa; sinne vievät meitä kauppasuhteemme; jos me surmaamme tämän kristityn, joka on mahtavampi kuin koko Mursukin hallitus, niin emme enää voi käydä siellä markkinoilla, ja tämän yhden kuolema maksaa kahdenkymmenen meikäläisen hengen. Eikö ole järkevämpää antaa hänen lähteä vahingoittumatonna? Omaisuutensa on hän jaellut pois; hänen kameelinsa ovat kelvottomat, hänen ruokavaransa me olemme syöneet; tietä hän ei tunne. Ruoatta, juomatta, tietä tuntematta hän erämaassa kuolee; mutta silloin Jumala hänet tappaa, emmekä me. Siitä, kuin hän Bardaihin tuli, olen minä elättänyt häntä ja hänen miehiään. Minä en tahdo enkä voi sitä kauemmin tehdä, vaan vaadin, että kuningas ja jalosukuisten kokous laskevat hänet menemään.'