Khartum.
Mehemet Ali lähetti poikansa Ismail pashan valloittamaan Nubiaa, jonne osa mamelukeista oli päässyt pakenemaan, kun hän petoksen kautta tämän sotilaskastin hävitti. Ismail valloittikin maan, kukisti ne itsenäiset arabialaisheimotkin, jotka sikäläisillä lakeuksilla samoilivat, ja perusti v. 1823 Sinisen ja Valkoisen Niilin yhtymäpaikkaan Khartumin Egyptin vallan tukipaikaksi. Ismail pasha tosin kesken näitä puuhia murhattiin, mutta Egyptistä lähetettiin uusi armeija hänen murhaansa kostamaan, ja suuri osa kapinaan nousseista heimoista silloin tuhottiin.
Caillaud.
Ranskalainen Frédéric Caillaud on tunnetuimpia niistä eurooppalaisista, jotka pääsivät tunkeutumaan kauan unhotettuun vanhaan Nubiaan. Jo v. 1820 hän oli Dongolan seuduilta löytänyt pyramidien, temppelien ja muitten rakennusten raunioita, jotka osoittivat Egyptin muinoisen vaikutuksen ulottuneen niin kauas etelään päin. Myöhemmin Ismail pashan retkikunnan keralla matkustaessaan hän löysi samanlaisia rakennusmuistomerkkejä vielä kauempaakin. Varsinkin hän löysi Meroen, jonka tutkimisen kautta Nubian vanha historia on nykyisin saanut paljon valaistusta.
Muutama vuosi myöhemmin kuulu saksalainen luonnontutkija Rüppel kävi Kordofanissa, jonka egyptiläiset olivat niinikään valloittaneet, ja oleskeli kaikkiaan kahdeksan vuotta näillä mailla, matkustaen myös Abessiniassa. Jotkut toiset matkustelivat Valkoisellakin Niilillä, varsinkin belgialainen Linant de Bellefond, jonka brittiläinen Afrikan seura oli matkaan lähettänyt. Hän päätteli lietteestä, että joki lähtee suurista järvistä, mutta ei kukaan näistä matkustajista käynyt kauempana, kuin Mehemet Alin vaikutusvalta ulottui.
Niilin lähteet olivat näitten harrastusten kautta herättäneet niin suurta mielenkiintoa, että Mehemet Ali v. 1839 lähetti retkikunnan niitä etsimään. Mukana oli useita eurooppalaisia ja saksalainen Ferdinand Werne kirjoitti retkestä mieltäkiinnittävän tieteellisen kertomuksen. Retkikunta ei tosin päässyt perille saakka, mutta nousi kuitenkin hyvän matkaa ohi sen kohdan, jossa Bahr-el-Ghazal vasemmalta puolelta laskee Valkoiseen Niiliin, tutkien jokea paljon kauemmaksi etelään kuin kukaan sitä ennen. Ruokatavarain puute ja väestön vihamielisyys estivät sillä kertaa kauemmaksi kulkemasta. Mehemet Ali ei kuitenkaan ollut tähän tyytyväinen, vaan lähetti v. 1840 uuden retkikunnan, jonka mukana taas oli useita eurooppalaisia. Ainaisten ruokoruhkain läpi, kautta lakean asumattoman maan retkikunta tunkeutui etelää kohti aina Gondokoron koskille saakka, mutta tällä kohdalla, 4° 42' pohj. leveyttä, joen poikki oli niin matala särkkä, ettei aluksia saatu sen yli, vaan retkikunnan täytyi kääntyä takaisin. Käännekohdalla se näki etelän ilmalla etäisiä vuoria ja päätti, että ne mahtoivat olla Ptolemaioksen Kuuvuoret ja Niilin lähteet siis lähellä. Niitä suunnattomia soita, joita on Bahr-el-Ghazalin laskupaikoilla, luultiin Niilin lähdejärviksi, jotka Ptolemaios mainitsee. Kolmas retkikunta ei päässyt näinkään kauaksi. Mehemet Ali oli kehoittanut näitä retkikuntia kohtelemaan maanasukkaita hyvin, mutta siitä huolimatta hän alkoi niitten tuloksia käyttää siten, että toimeen pani Sudanissa suuria orjanajoja hankkiakseen mustaa sotaväkeä armeijaansa. Toiselta puolen kuitenkin kauppakin kulki retkikuntain jälkiä, ja useita eurooppalaisiakin asettui Nubiaan ja Bahr-el-Ghazaliin norsunluuta ostamaan. Joku lähetysasemakin sinne perustettiin, vaikk'ei kristitty lähetystoimi ottanut menestyäkseen.
Petherick niam-niamien luona.
Kauppiaista on ennen muita mainittava walesilainen John Petherick, ensimmäinen, joka (v. 1855) uskalsi tunkeutua niam-niamien maahan. Tämä kansa asui niillä seuduin, missä Kongon ja Bahr-el-Ghazalin, Niilin suurimman syrjäjoen, lähteet ovat lähinnä toisiaan, ja oli huonossa maineessa sotaisuudestaan ja ihmissyönnistään. Petherickin kantajat osaksi karkasivat matkalla ja loputkin yrittivät lähteä käpälämäkeen, kun oli tultu ensimmäiselle niam-niamilaiselle kylälle, mutta Petherick johti heidät rohkeasti siihen ja lähti joukkonsa keralla suuren kyläpuun alle istumaan. Niam-niamit kokoontuivat paikalla heidän ympärilleen ja jotkut olivat niin hävyttömiä, että kävivät vieraitten jalkain päälle istumaan. He osoittivat vieraitaan sormella ja purskahtelivat äänekkääseen nauruun; sitä he nauroivat, selitti tulkki, että oli niin typeriä ihmisiä, jotka uskalsivat heidän maahansa tulla ilman keihäitä ja kilpiä. Nyt heidät syötäisiin paikalla, kun päällikkö palaisi kylään. Kun retkeläiset tämän kuulivat, tuntui asema heistä melkein yhtä naurettavalta, sillä toden teolla he olivat sangen hyvin asestetut. Paikalle saapui sitten kylän päällikkö, ja Petherick päätti nyt näyttää omain aseittensa vaikutusta. Ilmassa liiteli haukka, hän tähtäsi sitä ja pudotti sen lennostaan. Samalla kun laukaus pamahti, lankesi koko kansa polvilleen, ulvoen säikähdyksestä. Vanha päällikkö oli langennut maahan Petherickin eteen ja piti sormiaan korvissaan, ja kun hänet nostettiin pystyyn, näytti hän niin häiriintyneeltä, että pelättiin hänen järkensä menettäneen. Ensinnä hän tunnusteli päätään, oliko se vielä paikoillaan ja ehjä, ja vasta sitten hän kehoitti väkeänsä katsomaan ylös. Yksi ja toinen nosteli päätään, mutta painoi sen taas paikalla alas, huomatessaan niin paljon muka kuolleita tovereita ympärillään, ja kului kotvanen, ennenkuin he ottivat uskoakseen, että kaikki olivatkin terveinä. Paikalla muuttui heidän käytöksensä ja ruokia kannettiin nyt runsaasti ja monenlaisia. Kovin he olivat mielissään, kun norsunluulla saattoivat ostaa niin kauniita helmiä. Petherick viipyi heidän luonaan kauan aikaa, tutkien maata ja kansaa, ja hän tuli vakuutetuksi siitä, että he olivat kaikkein ahnaimpia ihmissyöjiä, mitä Afrikassa tunnettiin. Eivät ainoastaan vihollisiaan he syöneet, vaan omia kansalaisiaankin, milloin vain sopi, ja heidän kesken kulki semmoinen maine, ettei kukaan niam-niam kuollut luonnollista kuolemaa, vaan että jokainen ainakin vanhana, ellei emien, joutui ruokapataan.
Myöhemmät matkustajat eivät kuitenkaan vahvistaneet näitä tietoja täysin oikeiksi. Piaggia niminen italialainen eli heidän luonaan kaksi vuotta ja sai päällikön tyttären puolisokseen. Veljekset Poncet tutkivat maata niin kauas, että näkivät vesien rupeavan kallistumaan vastakkaiselle puolelle.
Petherick tutki kauppamatkoillaan useita Bahr-el-Ghazaliin laskevista suurista joista ja löysi erään uuden haikaran ja kauriin. Hänen julkaisemansa kirjat herättivät melkoista huomiota ja Englannin hallitus nimitti hänet Khartumiin konsulikseen.