1850-luvulla eräs verraten alhaissukuinen mies tarmonsa ja etevyytensä kautta vähitellen sai Abessiniassa niin paljon vaikutusvaltaa, että hän saattoi ruveta etevimpien ruhtinaitten kanssa kilpailemaan ja lopulta julistaa itsensä koko maan negus negustiksi, ottaen hallitsijanimekseen Teodor. Monen hyvän ominaisuuden ohella hänellä kuitenkin oli huonojakin, ja näistä suunnaton ylpeys ja kiivaus tuottivat hänelle tuhon. Englannin hallitus oli jättänyt erään hänen kirjeistään vastaamatta, ja vaikka negus suosikin englantilaisia, vihastui hän tästä niin hirmuisesti, että vangitsi kaikki maassaan olevat englantilaiset, pahoinpiteli heitä eikä suostunut heitä vapauttamaan, jonka vuoksi Englannin hallituksen täytyi lähettää sotajoukko valloittamaan neguksen pääkaupungin Magdalan. Tällä retkellä, jota lordi Napier johti, oli muun muassa Henry Stanley mukana kirjeenvaihtajana, lähettäen Magdalan valloituksesta lehdelleen tiedon, ennenkuin englantilaiset saivat virallistakaan viestiä.
Retkikunta, johon kuului 16,000 miestä ynnä 12,000 miestä kuormastoa, nousi v. 1868 maihin lähellä vanhaa Adulista, jossa tavattiin joitakuita jälkiä Ptolemaioon muinoisista varustuksista, ja lähti sieltä marssimaan ylämaahan. Negus oli koonnut sotajoukon, jossa toisin ajoin oli 100,000 miestä, mutta tämä oli huonoa ja epäluotettavaa väkeä ja sotajoukko nopeaan hupeni karkausten kautta. Negus pakeni Magdala nimiseen linnaansa armeijansa tähteitten keralla ja puolusti itseään siellä taidolla. Napierin retkikunnan lähestyessä Magdalaa hän kuitenkin luovutti pois vangitut englantilaiset ja pyysi rauhaa, mutta ei suostunut tunnustamaan Englannin yliherruutta, ja siitä oli seurauksena Magdalan valloitus. Teodor tavattiin itsensä murhanneena huoneissaan ja Abessinia sai Tigren ruhtinaasta uuden hallitsijan, joka otti nimeksi Johannes.
Negus Johannes joutui sotaan Egyptin kanssa, joka yritti moneen kertaan laajentaa alueitaan Abessinian kustannuksella, mutta perinpohjin voitettiin. Erästä Ismail kediivin lähettämää retkikuntaa johti tanskalainen eversti Arendrup, joka ratkaisevassa taistelussa sai surmansa. Paljon vaarallisemman vihollisen Abessinia sai uskonraivoisista mahdilaisista, joita vastaan taistellessaan negus Johannes Metemmehin tappelussa kaatui. Mutta Abessinian vuorimaa pysyi mahdilaisilta valloittamatta.
Ranska, Italia ja Englanti olivat anastaneet Abessinian kohdalta merenrannat, saadakseen siten tämän maan vaikutusvaltansa alaiseksi. Mutta kun mainitut vallat keskenään kilpailivat, oli Menelikin, joka Johanneksen kuoltua Shoasta käsin valloitti maan, helppo aina saada jokin toinen eurooppalainen valta puolelleen, jos häntä yksi ahdisti. Italia pyrki Erytreasta käsin valloittamaan koko Abessinian ylängön, se kun olisi italialaiselle siirtolaisuudelle tarjonnut parempia edellytyksiä kuin tulikuuma rannikko, mutta Menelik Ranskan salaisella avulla taisteli Italiaa vastaan hyvällä menestyksellä ja tuotti Italian armeijalle niin tuntuvan tappion, että sen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja tyydyttävä Erythrean jotenkin suppeihin rajoihin. Sen jälkeen on Abessinia saanut elää rauhassa ja melkoisesti vahvistua pontevan hallitsijan vallan alaisena, mutta mahdollista on, että sen lopultakin täytyy suostua jonkun eurooppalaisen vallan suojelukseen. Parhaimmalla menestyksellä sen omistamisesta kilpailee Englanti, jonka alueet kolmella taholla Abessiniaa kiertävät.
ETELÄ-AFRIKKA.
Kapmaa oli viime vuosisadan alussa vielä sangen vaatimaton siirtokunta. Englantilaisten anastaessa sen kahdeksannentoista vuosisadan lopulla siinä oli 25.000 valkoista, joilla oli kaksi sen vertaa hottentotteja ja neekerejä orjina. Englannista tosin alkoi saapua uusi siirtolaisvirta, mutta se ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että hollantilaiset, »afrikanderit», edelleenkin pysyivät siirtokunnan päärotuna. Siitä huolimatta heitä ruvettiin sortamaan, heidän kieltään vainoamaan, ja tästä tietysti syntyi paljon tyytymättömyyttä, joka jo puhkesi kapinoiksikin, vaikka nämä kapinat saatiin kukistetuiksi. Taloudellinen sorto se vihdoin sai maljan yli vuotamaan ja tuhansia hollantilaisia perheitä muuttamaan omaisuutensa kera maasta, etsimään sisämaasta uutta isänmaata, kun entinen ei enää voinut taata heille vapaata kansallista tulevaisuutta. Kun orjuus Englannin hallituksen käskystä Etelä-Afrikassakin lakkautettiin, niin sikäläiset maanomistajat tuskin saivat kolmattaosaa siitä vahingonkorvauksena, joka heidän piti virallisen arvion mukaan saada, ja tämän ynnä työvoiman puutteen vuoksi, joka orjain vapautuksesta oli seurauksena, he joutuivat semmoiseen epätoivoon, että v. 1836 lähtivät vaellukselle sisämaahan, niinkuin muinen israelilaiset Egyptistä erämaahan paetessaan, ja pitäen itseään Herran valittuna kansana samoinkuin hekin.
Buurien vaellus.
Maasta muuttajat olivat etupäässä Kapmaan itäosien asukkaita. He valjastivat härkänsä suurten vaunujensa eteen, jotka kokemus oli opettanut rakentamaan niin lujiksi ja samalla joustaviksi, että niillä voitiin tehdä matkaa huonoimmillakin teillä, ja samalla niin tilaviksi, että niissä voitiin kerrassaan asua. Ne oli jaettu eri osastoihin ruokatavaroita, taloustavaroita, kauppatavaroita ja makuusijoja varten, ja olivat ne niin leveät, etteivät ne voineet hevillä kaatua, ja vahvalla vaatteella katetut suojaksi tuulta, pölyä ja sadetta vastaan. Tavallisesti lähti matkalle monta perhettä samalla haavaa, sillä monet olivat matkan vaarat, milloin uhkasivat luonnonvoimat, milloin vihamieliset alkuasukkaat, milloin jalopeurat, joita siihen aikaan vielä oli niin runsaasti, että ne saattoivat pitää koko Etelä-Afrikkaa luonnollisena perintöosanaan, johon ei kenelläkään muukalaisella ollut asiaa. Kuudet, kymmenetkin vaunut kulkivat peräkkäin kiemurtelevaa polkua, joka vaunun edessä monta pitkäsarvista härkää, jotka ikeet niskallaan verkalleen matkasivat eteenpäin totellen sivullaan kulkevan ajajan kehoittavia huutoja ja valtavan monta metriä pitkän ruoskan läimäyksiä. Tavallisesti juoksi ensimmäisen härkäparin edellä poika, joka sitä poikkeutti milloin oikeaan, milloin vasempaan — näillä juhdilla ei nimittäin ollut minkäänlaisia suitsia — vieläpä jokien poikki uikin niiden edellä, rohkaisten niitä esimerkillään, etteivät ne pysähtyneet ja siten keskellä jokea saattaneet epäjärjestykseen koko perässä tulevaa valjaikkoa. Vuorien poikki kuljettaessa vetojuhtien voimat eivät aina riittäneet, vaikk'ei yksissä vaunuissa juuri ollut tuhatta kiloa enempää painoa. Silloin täytyi edellä kulkevien vaunujen eteen asettaa enemmän juhtia, kymmenen ja kaksitoista paria, ja jättää osa vaunuista odottamaan, kunnes alkupää oli saatu rinteen päälle. Toisin paikoin vielä täytyi kuormat purkaakin ja kuljettaa tavarat vähin erin pahan paikan poikki. Usein juhdat nääntyivät kesken matkaa ja silloin täytyi asettua leiriin keskelle erämaata ja odottaa, kunnes oli käyty hakemassa lisävoimia. Iltaisin vaunut järjestettiin piiriin ja sytytettiin suuria tulia petoeläinten karkoittamiseksi, joiden hehkuvat silmät usein kiiluivat pensaikoista, ja tapana oli, että päivä päätettiin soitolla ja karkelolla. Huolimatta näiden matkain vastuksista ja vaaroista niitä aina ilolla muisteltiin ja iloisin toivein niille lähdettiin.
Lopulla vuotta 1837 oli jo tuhatkunta buuria kulkenut Drake-vuoriston poikki laskeutuakseen sen itäpuolisiin laaksoihin, mutta zulukafferien päällikkö Dingaan, joka alussa oli suosinut tätä muuttoa, pelästyi valkoisen kansanvaelluksen suuruutta ja petoksen kautta surmasi heistä suuren joukon. Siitä alkoi säälimätön sota. Tugelan erään syrjäjoen varrella, jota vielä tänä päivänä sanotaan »Moordspruitiksi», s.o. murhapuroksi, teurastettiin yhdellä kerralla lähes seitsemänsataa hollantilaista, miestä, naista ja lasta, ja »Weenen» (itku) on itse paikan nimi. Mutta eloon jääneet pitivät vaunulinnassaan tarkoilla pyssyillään puoliaan, kunnes hyökkääjäin suuren mieshukan kärsittyään täytyi peräytyä. Kivääri voitti tapparan ja keihään ja tuota pikaa valkoiset muuttuivat hyökkääjiksi. He kulkivat Tugelan poikki ja hyökkäsivät zulujen omien kylien kimppuun ja v. 1840 he pakottivat sulut hylkäämään Dingaanin ja uuden päällikkönsä keralla rupeamaan heidän liittolaisikseen. Buurit perustivat Tugelan laaksoon Natalin vapaan tasavallan, jonka pääkaupunki heidän kahdesta johtajastaan, Pieter Reliefistä ja Gevrit Maritzista, sai nimeksi Pietermaritzburg.
Englanti ei kuitenkaan tunnustanut tämän uuden valtion itsenäisyyttä, vaan Kapmaan hallitus lähetti sotaväkeä valloittamaan sen. Maa ei tosin ollut Englannin valtaamaa, mutta englantilaiselta puolelta väitettiin, että maasta muuttaneet buurit edelleenkin olivat Englannin alamaisia ja siis heidän valtaamansa maatkin brittiläisen maailman valtakunnan laajennusta. Osa maastaan muuttaneista buureista jäi Nataliin brittiläisen vallan alle asumaan, mutta suurin osa valjasti uudelleen vaununsa, kokosi tavaransa ja lähti nousemaan Drake-vuoriston poikki Oranjan vapaavaltion alueelle.