Jalopeuran kidassa.
»Huomasimme jalopeuran pienellä, puuta kasvavalla, 400 metrin pituisella mäellä ja alkuasukkaat asettuivat tämän ympärille piiriin. Sitten he alkoivat kaikki lähestyä mäkeä, niin että piiri kävi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Äkkiä huomasimme, minä ja Mebalve, joka oli alkuasukaskoulunopettaja ja mitä kunnollisin mies, alhaalla lakeudella seistessämme jalopeuran, joka istui kalliolla piirin sisällä. Mebalve ampui, ennenkuin minä ennätin tähdätä, ja luoti sattui kiveen, jolla eläin istui. Jalopeura puraisi sitä paikkaa, johon luoti sattui, aivan samalla tavalla kuin koira puraisee sille heitettyyn keppiin tai kiveen. Sitten se yhdellä loikkauksella hyppäsi pois kiertäjien piiristä ja pääsi ehjin nahkoin pakenemaan. Pian sen jälkeen huomasimme piirissä kaksi muuta jalopeuraa, mutta emme nyt uskaltaneet ampua, kun pelkäsimme sattuvan alkuasukkaihin. Nämäkin molemmat pääsivät karkuun. Maan yleisen tavan mukaan olisi alkuasukkaitten pitänyt käydä keihäillään petojen kimppuun, niiden murtautuessa ulos kierroksesta. Arvelimme, ettei nyt enää ollut mitään tehtävää, ja käännyimme kotia päin; mutta mäen toiseen päähän tullessani näin äkkiä jalopeuran, joka istui kivellä noin 30 metrin päässä, edessä olevan pensaan puoleksi peittämänä. Tähtäsin petoa tarkkaan läpi pensaan ja laukaisin yhtaikaa molemmat piiput. Alkuasukkaat huusivat nyt täyttä kurkkua: »Siihen sattui! siihen sattui!» Toiset sitten huusivat: »Joku toinenkin ampui jalopeuraa, mennään katsomaan.» Näin kuitenkin, kuinka peto raivoissaan suomi hännällään kylkiään, ja käännyin sen vuoksi alkuasukkaitten puoleen, sanoen: »Odottakaa vähän, kunnes olen ladannut.» Juuri kun minun piti painaa luodit alas, kuulin huutoa, ja kun käännyin katsomaan, huomasin jalopeuran juuri olevan hyökkäämäisillään kimppuuni. Ja samassa se jo hyökkäsikin ja iski minua olkaan, niin että molemmat mukelsimme nurin. Peto karjui hirmuisesti ja menetteli samalla tavalla kuin rottakoira rottaa pyydystäessään. Tämä kauhun tunne turrutti minut, niin että minusta taisi tuntua samalta kuin hiirestä kissan hypätessä sen kimppuun. Huomasin vaipuvani jonkinlaiseen horrostilaan,jossa en tuntenut kipua enkä tuskaa, vaikka olin täysin tietoinen siitä, mitä tapahtui… Tämä merkillinen mielentila luultavasti valtaa kaikki, joiden kimppuun petoeläimet hyökkäävät…
»Jalopeura piti toista käpäläänsä päälaellani, ja kun tästä painosta vapautuakseni käänsin itseäni, näin pedon tuijottavan Mebalveen, joka kymmenen tai viidentoista metrin päästä sitä tähtäsi. Hänen piilukkopyssynsä kumpikin iskuri kuitenkin petti. Samassa peto hellitti irti minusta ja hyökkäsi Mebalven päälle, purren häntä reiteen. Eräs toinen alkuasukas, jonka hengen olin puhvelinjahdilla pelastanut, hätyytti nyt jalopeuraa keihäällään, ja peto kääntyi paikalla hänen kimppuunsa, iskien hampaansa hänen olkapäähänsä. Mutta siihen sen voima tyrehtyi — samassa se sortui maahan ja heitti henkensä. Koko tämä kahakka kesti vain muutaman sekunnin. Molemmat luotini olivat olleet kuolettavia ja sen viimeiset urotyöt olivat vain kuolonkamppauksen raivonpurkauksia.» Onneksi Livingstonella oli yllään vahvat vaatteet, niin ett'eivät pedon hampaat myrkyttäneet haavoja, kuten usein tapahtui. Mutta hänen käsivartensa oli katkennut, jonka vuoksi se jäi huonompivoimaiseksi koko loppuiäksi.
Pyyntitapoja.
Nuori lähetyssaarnaaja oli ahkera metsämies ja tutki niissä harrastuksissa alkuasukkaidenkin pyyntitapoja. He pyydystivät kaikenlaista suurta riistaa, kuten sebroja, kirahveja, antilooppeja, joita näillä aroilla eli monta lajia, ja puhveleita V:n muotoisilla tarhoilla, joiden kulmauksessa oli suuri kuoppa. V:n molemmat haarat olivat puoltatoistakin kilometriä pitkät. Aron eläimet ahdistettiin ovelasti viritetyillä tulilla aitaukseen, jonka avoimesta perukasta ulos purkautuessaan ne sortuivat suin päin kuoppaan. Tämä pyydysti niitä niin paljon kuin siihen mahtui, jonka jälkeen loput pääsivät juoksemaan yli. Muitakin samanlaisia julmia, vaikka tehokkaita pyyntitapoja neekerit olivat keksineet. Mashonamaassa rakennettiin pitkät rivit kuoppia, jättäen aina muutaman metrin kuoppain väliä. Kuoppain pohjaan pistettiin vielä teräviä seipäitäkin, jotka lävistivät putoavan eläimen.
Lopulla vuotta 1844 Livingstone vietti häitä t:ri Moffatin vanhimman tyttären, Maryn, kanssa ja perusti itselleen sitten uuden lähetysaseman kauemmaksi pohjoiseen bakuena heimon Setsjele-nimisen päällikön kylään. Setsjele, joka oli iso ja voimakas ja harvinaisen musta mies, oppi lukemaan ja tutkisteli uutteraan raamattua ja antoi kastaa itsensä, mutta hänen alamaisiinsa uusi oppi ei tahtonut tehota yhtä helposti.
»Luuletko sinä», sanoi lopulta päällikkö, »koskaan paljailla puheilla saavasi näitä ihmisiä uskomaan? Minä en saa heitä mihinkään ruoskimatta. Jos tahdot, niin kutsun kokoon päällikköni, ja sarvikuononnahkaisilla ruoskillamme saamme heidät kaikki tuota pikaa uskomaan.» Livingstone ei kuitenkaan tätä käännytyskeinoa hyväksynyt.
Setsjelenkin kylässä sattui kova kuivuus pian sen jälkeen, kuin Livingstone oli sinne asettunut, ja bakuenat kärsivät ankaraa puutetta. Livingstone silloin kehoitti heimoa muuttamaan toiseen paikkaan joen luo, jossa aina olisi vettä, paisuttamaan sen padolla ja johtamaan pelloilleen padotun veden.
Kolobeng.
Ehdotus hyväksyttiin ja koko heimo muutti kauemmaksi etelään Kolobeng joen rannalle, jonne Livingstone omin käsin rakensi kolmannen asemansa. Jälleen hänen täytyi tehdä kaikki työ itse, kaataa ja sahata laudoiksi puut, joista tiilimuotit valmisti, ja samoin kasvavasta puusta itse tehdä ovet ja ikkunatkin. Rakennus täytyi vielä tehdä melkoisen suurikin, jotta se herätti maanasukkaitten kunnioitusta. Muuraaminenkin lähetyssaarnaajan täytyi suorittaa itse, koska betshuaanien, jotka ikivanhoista ajoista olivat tottuneet tekemään vain pyöreitä majoja, oli melkein mahdoton tehdä mitään neliskulmaista. Täälläkin ahdisti siirtokuntaa kuitenkin niin ankara kuivuus, että Kolobeng jokikin kuivi, mutta päästiin kuitenkin miten kuten yli pahan ajan.