Maaliskuun 30:ntenä retkikunta saapui sen ylängön toiselle reunalle, jonka poikki se oli kulkenut, ja Kuango-joen suuri 'ja mahtavan leveä laakso oli sen edessä. Livingstone tiesi, että sen toisella puolella alkoi Portugalin alue, ja piti retkikuntaa pelastettuna. Mutta laaksossa asuvat basindshit olivat miltei vielä pahempia nylkyreitä kuin kaikki edelliset ja ampuivat joukon jälkeen luotejakin, kun se meni veroa maksamatta. Huhtikuun 4:ntenä retkikunta vihdoin pääsi Kuangon länsirannalle, saatuaan apua toisella rannalla asuvalta portugalilaiselta puoliverikersantilta, ja oli nyt Portugalin alueella. Kuango oli ylimenopaikalla sadanviidenkymmenen metrin levyinen.

Pienellä portugalilaisella sotilasasemaila — sekä päällikkö että sotamiehet olivat puoliverta — retkikunta sai mitä parhaan vastaanoton ja lepäsi viikon päivät, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan Kassandjeen, joka siihen aikaan oli portugalilaisten etäisin kauppa-asema. Sikäläiset kauppiaat ottivat Livingstonen niinikään mitä parhaiten vastaan, vaikka epäilivätkin häntä ennemmin englantilaiseksi sotilasvakoojaksi kuin lähetyssaarnaajaksi. Hän sai kunnolliset vaatteet ja hänen väkensä runsaan ravinnon, jota paitsi he täällä saivat edullisesti myydä mukanaan tuomansa elefantinhampaat. Makololot hämmästyivät täällä saamaansa hyvää hintaa. Kotonaan heidän täytyi kivääristä antaa kaksi hammasta, täällä he sitä vastoin saivat yhdellä hampaalla kaksi kivääriä, kolme pönttöä ruutia, suuret kimput lasihelmiä ja niin paljon karttuunaa ja villakangasta, että koko retkikunta saattoi ostaa uudet vaatteet. Toiselta puolelta paikkakunnan mustat heille uskottelivat, että tohtori aikoi rannikolla myydä heidät ja että heidät sitten vietäisiin laivoihin lihoitettaviksi ja syötäviksi, valkoiset kun muka olivat ihmissyöjiä, mutta Livingstonen kuitenkin onnistui tyynnyttää heidän pelkonsa. Kassandjestä annettiin Livingstonelle saattajaksi musta aliupseeri, jonka arvo vaati, että hän antoi orjain kantaa itseään riippumatossa aina kylään tultaessa ja kylästä lähdettäessä. Sitä paitsi hänellä oli erikoinen orja kirjoitusneuvojaan kantamassa, sillä hän teki kaikki retkikunnan ostokset, kirjoittaen aina siron tilauslipun ja pitäen samalla huolen siitä, että hän itse sai kunnollisen vaivanpalkan.

Angolan ylämaa.

Kassandjestä oli rannikolle vielä viisisataa kilometriä, ja vaikka väestö olikin kauttaaltaan ystävällistä ja maa erinomaisen kaunista, puutetta ei missään, oli matka sairaalle Livingstonelle kuitenkin ylenmäärin rasittava. Tien varressa oli yksinkertaisia majataloja, joissa iltaisin oli vilkasta elämää, kantajaliike sisämaahan kun oli suuri. Se seura, joka ensiksi saapui, anasti majan, ja myöhemmin tulleet saivat pitkästä runsaasta ruohosta laittaa itselleen suojat. Heti kun matkustajat olivat tulleet, alkoi läheisistä kylistä keräytyä naisia, jotka toivat kaupan maniookkia, jamsia, maapähkinöitä, oransseja y.m. Kaupanteko tapahtui nauraen ja jutellen; maksuvälineenä käytettiin karttuunaa. Ruokatavarat olivat tavattoman halvat, maa kun oli ylenmäärin hedelmällistä. Kyläläisillä oli puutarhojakin, joissa he viljelivät eurooppalaisia viljelyskasveja, muun muassa vehnää. Kahvipuu, jonka jesuiitat aikanaan olivat tuoneet maahan, oli puutarhoista levinnyt metsiin, ja vaaroilla ja vuorenrinteillä kasvoi jo suuria kahvimetsiä. Korkeat vuoret, kukkulat, laaksot ja metsät tekivät Angolan maalauksellisen kauniiksi maaksi, mutta merenrannalla, Loandankin ympärillä, on hedelmätön vyöhyke.

Angolassa vallitsi orjuus, ja vaikka englantilaiset sotalaivoillaan vartioivatkin rannikkoa ja orjien vienti siten oli käynyt mahdottomaksi, eivät portugalilaiset siltä osoittaneet englantilaista matkailijaa kohtaan minkäänlaista vihamielisyyttä, vaan Livingstonen osaksi tuli Loandassa, jonne hän saapui toukok. 31:senä, mitä herttaisin vastaanotto. Kaupungissa asui vain yksi englantilainen, hallituksen asiamies Gabriel, joka heti luovutti sairaalle, puoleksi tajuttomalle lähetyssaarnaajalle oman vuoteensa ja hänen saattajilleenkin hankki hyvät majat. Valtameri teki makololoihin syvän vaikutuksen.

Maailman loppu.

Kotonaan he siitä sitten kertoivat: »Me olemme luulleet, kuten isämmekin, ettei maailmalla ole loppua, mutta äkkiä maailma sanoi: Kas tässä minä lopun.» Huolimatta hyvästä hoidosta makasi Livingstone viikkoja sairaana. Hänelle tarjottiin englantilaisella sotalaivalla matkaa kotimaahan, mutta Livingstone oli luvannut saattaa makololot kotiakin ja tahtoi lupauksensa pitää; sitten hän aikoi Linjantista laskea Sambesia mereen nähdäkseen, olisiko sille suunnalle parempi pääsy. Makololot hänen parantumistaan odottaessaan katselivat ympäristöä ja olivat luonnollisesti näkemästään kovin ihmeissään. Taloja ja kirkkoja he vertasivat ontoiksi koverrettuihin kallioihin, sotalaivoja kaupunkeihin. Heidän kunnioituksensa Livingstonea kohtaan kasvoi suurenmoisesti, kun he näkivät, kuinka suuressa arvossa heidän johtajaansa täällä pidettiin. Yhdessä he kävivät englantilaisessa sotalaivassa, jossa merimiehet heitä kohtelivat sangen hyvin ja jossa heidän annettiin laukaista tykki. »Tämmöisillä aseilla me estämme kauppiaita myymästä mustia ihmisiä», sanoi Livingstone. Jotain ansaitakseen makololot sitten alkoivat kantaa kaupunkiin polttopuita ja tämän jälkeen he kuukauden päivät hikipäissä purkivat kivihiiliä eräästä laivasta. Siinä oli »palavia kiviä» niin paljon, että se heistä tuntui käsittämättömältä, ja enempi puoli vielä oli purkamatta, kun he työstä luopuivat. Ansaitsemillaan rahoilla he ostivat kankaita ja muita tavaroita, osoittaen etenkin kankaitten valinnassa paljon älyä.

Loandan viranomaiset ja kauppiaat olivat hyvin suosiolliset uuden kauppatien avaamiselle ja yhteisillä varoilla ostettiin Sekeletulle monenlaisia näytetavaroita, koruvaatteita y.m. lahjaksi, vieläpä kaksi aasiakin, ja Livingstone osti kaikille makololoille uudet vaatteet ja kiväärin. Tavaroita karttui niin paljon, että retkikunnan täytyi palkata kaksikymmentä kantajaa. Angolan piispa, joka samalla oli siirtokunnan maaherra, antoi kaikille viranomaisille käskyn olla retkikunnalle avullisia. Syyskuun 20:ntenä v. 1854 Livingstone jälleen lähti Loandasta paluumatkalle.

Paluumatkalla Linjantiin.

Paluumatkalla hän kulki Angolan kautta osaksi toisia teitä, nähdäkseen sitä laajemmaltikin, ja saattajainsa sairastelun vuoksi hän viipyi portugalilaisella alueella niin kauan, että saattoi melko lailla korjata sen karttaa, koota paljon tietoja asutuksesta, väestöstä, sen tavoista ja luonnontieteellisiäkin havaintoja. Kaiken kaikkiaan tämä maa häneen teki erittäin edullisen vaikutuksen. »Usein», hän kirjoittaa, »näin vaelluksillani maisematauluja, jotka olisivat enkeliäkin riemastuttaneet. Usein näin aamun hiljaisina hetkinä ihastuttavan kauniita näköaloja. Kaikki suloisen lämpimän ilman hivelemänä, joka vienoilla henkäyksillään toi viileyttä kuin viuhkan hiljainen leyhyttely. Rehevillä vihannilla niityillä kulki karjoja laitumella, hyppeli vuohia iloa pitäen, paimenpoikaparvet leikkivät pienillä keihäillään, jousillaan ja nuolillaan, naisia kulki joelle keinuvia vesiruukkuja päälaellaan kantaen, miehet siemensivät maitaan banaanien varjossa, harmaapäitä vanhuksia istui maassa ja kuunteli huomenjutteluita, toiset korjailivat aitojaan ja majojaan. Ja yli kaiken valoi Afrikan aurinko loistoaan ja linnut lauloivat puissa, kunnes keskipäivän helle sai ne ääntään alentamaan. Kaikesta tästä kutoutui kuvia, joita ei voi milloinkaan unohtaa.» Vahinko vain, että tämä kaunis maa oli oikea kuumeen koti, kuumetta oli sekä alavilla mailla että vuoristoissakin, ja Livingstone ja hänen väkensä sairastuivat siihen pian.