Asukkaat, mangandshat, olivat verraten hyvännäköistä kansaa, mutta naiset käyttivät peleleä, ylähuuleen pistettyä rengasta, joka rumensi heidän kasvojansa tavattomasti. Heidän nauraessaan kääntyi rengas ylöspäin, niin että nenänpää pisti siitä ulos ja heidän suuri suunsa teräviksi viilattuine hampaineen oli kuin krokotiilin kita. Muuta ruumistaan he rumensivat rumilla arvilla. Miesten toalettierikoisuutena taas olivat monenlaiset hiussommitelmat, jotka ovatkin Afrikan lasten intohimo. Mangandshat olivat uutteria maanviljelijöitä ja täällä miehetkin ottivat osaa peltotöihin, ylämaassa kun ei ollut riistaa. Kylänsä he ympäröivät myrkyllisellä, okaisella euforbia-aidalla, joka niitä suojeli hyökkäyksiltä.. Kylän päässä oli aina tori, jonka ympärillä kasvoi isoja varjoisia puita. Kauniina kuutamoöinä asukkaitten oli tapana laulaa, juoda olutta ja karkeloida torilla myöhään yöhön. Mangandshat osasivat monenlaisia käsitöitä, mutta olivat suurjuoppoja. Pian englantilaiset saivat perusteellisemminkin tutustua tähän kansaan, jonka keskuuteen ensimmäinen protestanttinen lähetysasema perustettiin.
Pamalombo.
Retkikunta laskeutui jälleen Shiren laaksoon ja lähti sitä nousemaan, pohjoisessa huhutun suuren järven löytääkseen. Ensin tuli vastaan vain 13 kilometriä pitkä järvi, Pamalombo, jossa aivan kiehui hyviä kaloja.
Njassa.
Shire juoksi tämän järven läpi, eikä sen vartta enää tarvinnut kauan nousta, ennenkuin matkan rasitukset tulivat runsaasti palkituiksi ja Njassa 16 p. syyskuuta 1859 aukeni matkustajain katseltavaksi. Palavien niittyjen savu esti heitä kuitenkaan kauaksi näkemästä. Livingstone ei tällä kerralla ryhtynyt järveä tutkimaan, vaan palasi takaisin laivaansa niin nopeaan kuin suinkin. Useita orjakaravaaneja hän tapasi ja olisi voinut orjat vapauttaa, mutta ei pitänyt sitä nykyiseen toimintaansa kuuluvana.
40 päivää kestäneen jalkamatkan jälkeen retkeilijät saapuivat laivalleen sangen huonossa tilassa, he kun luultavasti olivat syöneet myrkyllistä maniokkia. Kirk erään toisen englantilaisen keralla kulki Shibisan kylästä suoraan maan poikki Teteen. Heidän jalkamatkansa oli erinomaisen vaivalloinen vedenpuutteen ja ankaran kuumuuden vuoksi. Helmikuun alussa 1860 Livingstone saapui Teteen, varustautuakseen siellä viipymättä uudelle pitkälle retkelle.
Retki makololojen maahan.
Livingstonen seuraava huoli oli saattaa kotia makololot ja ne heidän alistamiinsa heimoihin kuuluvat miehet, jotka olivat häntä Teteen saattaneet. Kaikki eivät kuitenkaan suostuneet palaamaan, he kun olivat Tetessä menneet naimisiin orjattarien kanssa, eivätkä tahtoneet näitä ja heidän kanssaan saamiaan lapsia jättää, vaikka molemmatkin olivat vierasta omaisuutta. Vielä alkutaipaleiltakin heitä karkasi ja palasi takaisin. Livingstone ja Kirk eivät nimittäin nousseet laivallaan edes Kebrabasan koskille, laiva kun vuoti niin pahoin, vaan kulkivat koko matkan maata seuraten Sambesin pohjoisrantaa heti alusta alkaen. Maa oli hyvin asuttua kukkulamaata. Kafuen suusta Livingstone nyt seurasi jokivartta, nähdäkseen senkin osan Sambesia, jonka hän oli edellisellä matkallaan sivuuttanut suoraan sisämaan poikki kulkien. Batoka-ylängölle hän ei kuitenkaan malttanut olla nytkään poikkeamatta, katsellakseen ylämaan viileästä raikkaasta ilmasta Sambesin laajaan lakeaan laaksoon, jossa oli enimmäkseen metsiä ja niittyjä, vähän sitä vastoin viljeltyjä aloja. Heinäk. 28:ntena, eteläisen pallonpuoliskon talvella siis, oli ylämaassa niin kylmä, että maa aamulla oli härmässä ja vesilätäköt olivat jäätyneet.
Elokuun 9 p. 1860 Livingstone toverinsa keralla saapui Mosi-oa-tunjan putoukselle ja sieltä matkusti Seshekeen ja makololoitten päällikön Sekeletun luo. Mutta ne uutiset, jotka häntä täällä odottivat, olivat kaikin puolin huonoja.
Lähetysaseman surullinen kohtalo.