Heinäkuun puolivälissä Livingstone lähti Njangvesta paluumatkalle Udjidjiin. Seutujen rauhattomuuden vuoksi hänen jälleen täytyi liittyä arabialaiseen orjakaravaaniin, ja sittenkin moni väjytyksestä heitetty keihäs oli matkalla tuottaa hänelle kuoleman. Sangen heikkona ja riutuneena hän lokakuun 23:ntena saapui Udjidjiin, jossa uusi pettymys odotti häntä. Tavarat, jotka hänen poissa ollessaan olivat saapuneet sinne Unjanjembestä, oli kaikki kavallettu ja myyty pilkkahinnasta kaupungin arabialaisen sheriffin toimesta. 3000 metristä kalikoota ei ollut jäänyt ainoatakaan kappaletta, 700 naulasta helmiä ei ainoatakaan nauhaa. Livingstonella ei sen vuoksi näyttänyt olevan muuta neuvoa, kuin kuluttaa loppuun ne vähät varat, mitä hän oli matkaltaan mukanaan tuonut, ja sitten lähteä arabialaisilta apua kerjäämään. Apu oli kuitenkin lähempänä, kuin hän saattoi aavistaakaan. Viisi päivää sen jälkeen, kuin hän oli Udjidjiin palannut, saapui sinne amerikkalaisen »New York Heraldin» kirjeenvaihtaja H.M. Stanley, joka nimenomaan oli lähtenyt häntä etsimään ja auttamaan.

Siihen nähden, että Stanleysta itsestään tuli niin kuuluisa löytöretkeilijä, teemme vähän seikkaperäisemmin selkoa tästä hänen ensimmäisestä itsenäisestä tutkimusretkestään — kirjeenvaihtajana hän oli ollut Afrikassa jo parikin kertaa — etenkin kun hänen matkansa niin elävästi kuvaa niitä vaikeuksia, mitä retkeilijäin yhä vieläkin oli voitettava pyrkiessään Sansibarista suurten järvien rannoille.

Kuinka Stanley löysi Livingstonen.

Stanley oli paraillaan Espanjassa lähettämässä lehdelleen tietoja siellä raivoavasta sisällisestä sodasta, kun hän sai käskyn tulla oikopäätä Pariisiin. Siellä lehden nuori isäntä Gordon Bennett häneltä kysyi, eikö häntä haluttanut lähteä etsimään Livingstonea, josta ei oltu saatu moniin aikoihin tietoja, mutta jonka hän luuli elävän, ja muitta mutkitta retki oikopäätä päätettiin. Se kuitenkin pidettiin tarkimmin salassa ja Stanley oli ensin kirjeenvaihtajana Suezin kanavan avajaisissa ja matkusti sitten Turkin, Etelä-Venäjän, Kaukasian ja Persian kautta Intiaan reportterina, ennenkuin hän Bombaysta purjelaivalla saapui Sansibariin. Ei edes siellä hän sanonut, mikä retken varsinainen tarkoitus oli, vaikka hänen lähtöänsä Afrikan sisäosiin suurien matkavalmistuksien vuoksi olikin mahdoton salata.

Lähtiessään Tanganjikalle pyrkimään Stanley oli aivan kokematon troopillisen Afrikan matkustustapoihin. Hän sai kuitenkin Sansibarissa kokoon melkoisen karavaanin, osti kankaita, helmiä, kuparilankaa y.m. esineitä, jotka maan sisäosissa kävivät rahasta, ja lähetti joukkonsa matkaan useaan osastoon jaettuna. Sansibarista kuljettiin laivalla Bagamojoon mannerrannalle, josta Stanley viidennen, viimeisen osastonsa keralla maaliskuun 21:ntenä 1871 lähti sisämaahan.

Afrikassakin on matkustaminen siitä pitäen paljon muuttunut, sekä englantilaiset että saksalaiset ovat tälläkin rannikolla rakentaneet maanteitä ja rautateitä sisämaahan ja junalla kuljetaan nykyään nopeasti sekä Viktoria-järven että Tanganjikan rannoille. Mutta Stanleyn lähtiessä matkalleen ei sulttaani Bargashin alusmaissa ollut kuin kehnoja jalkapolkuja, siltoja ei muuta kuin joku puunrunko jokien poikki. Retkikuntain täytyi taistella lukemattomia vaaroja, tauteja, nälänhätää, rosvoja vastaan, ja taivalta tehtiin sen vuoksi hitaasti ja moni mies sortui tien varrelle korppikotkain ja hyeenain saaliiksi, lukematta niitä, jotka kantamuksineen karkasivat. Mutta siitä huolimatta oli tällä suurella kauppatiellä jonkun verran järjestystäkin. Ne pikkukuninkaat, jotka hallitsivat karavaanitien kyliä, sallivat retkikuntain yleensä häiritsemättä kulkea alueensa läpi ja möivät niille ruokatavaroita, kunhan nämä maksoivat vaaditun veron.

Tie kulki aluksi tasaisten rantamaitten poikki, jotka olivat vuorotellen viljelyksiä, ruohokenttiä, tiheikköjä ja soita. Jo Kinganissa, ensimmäisessä joessa, oli virtahepoja, jotka makasivat rantaliejussa, toinen puoli ruumista vedessä; oudoista äänistä pelästyen ne äkkiä sukelsivat syvyyteen, piesten joen kellertäväksi vaahdoksi, hajaantuen sitten veden alla ja toinen toisensa jälkeen taas kohottaen sieraimiaan veden pinnalle, vettä ilmaan suihkuttaen ja raikasta ilmaa keuhkoihinsa hengittäen. Maa alkoi vähitellen kohota ja sitä myöten käydä kuivemmaksikin. »Kun olimme kulkeneet lakeuden poikki, kävi tiemme nuoren ebenpuulehdon läpi, jossa näimme helmikanoja ja kamoja. Sitten se oikullisesti mutkaillen luikerteli maanaaltojen poikki ylös ja alas, maanaalloilla reunoillaan mangon tummat lehvä seinät tai mahtavan kurbitsipuun kapeammat ja vaaleammat lehvät, laaksoissa tiheiköt, näiden sisässä siellä täällä avopaikkojakin varjoisine korkeine puuryhmineen. Meidän lähestyessämme pyrähti lentoon kyyhkysparvia, närhiä, ibislintuja, tunturikyyhkysiä, kultafasaaneja, viiriäisiä ja liejukanoja, variksia ja jalohaukkoja, ja silloin tällöin purjehti korkealla ilmassa ylitsemme pelikaani kohti etäistä matkan määrää. Eikä puuttunut tästä vilkkaasta kuvasta antilooppeja eikä apinoitakaan, jotka hyppivät tiehensä kuin australialaiset kengurut.»

Yhä kauempana alkoi olla kuiviakin alueita, ja suunnattoman paljon erilaisia verenhimoisia kärpäsiä, joista Stanley etsi pelättyä tsetseä, karjan ja hevosten surmaa, tietääkseen, olivatko hänen aasinsa ja hevosensa vaarassa. Hän antoi miestensä ottaa talteen eri lajeja ja antoi kiinni otettujen hyönteisten imeä verta käsivarrestaan. Pahoja olivat molemmat ensimmäiset, paarmoja suuremmat, mutta niitä monta vertaa pahempi tavallista kärpästä jonkun verran suurempi kärpänen, joka oli niin vikkelä, että miehet tuntikauden saivat sitä teltassa takaa ajaa, ennenkuin se oli kiinni saatu ja hyönteisneulaan pujotettu. Kun tämä kärpänen puri hevosia ja aaseja, juoksi haavoista veri virtanaan ja purrut eläimet hyppivät pystyyn ja potkivat tuskissaan. Lieneekö sitten tämä kärpänen todella ollut tsetse? Ihmisille sen pureminen ei ollut kuolettava, eikä se Itä-Afrikassa levittänyt heidän keskuuteensa kamalaa unitautiakaan, ennenkuin kymmeniä vuosia myöhemmin, Stanleyn tutkittua ja avattua Kongon ja unitaudin sitä pitkin noustua suurien järvien seuduille. Niissä seuduissa, joissa retkikunta nyt oli, teki tsetse kärpänen niin paljon tuhoa, etteivät asukkaat voineet pitää muuta karjaa kuin vuohia.

Afrikkalaisessa tiheikössä.

Odotellessaan perään jäänyttä osastoa Stanley lähti ensi kerran metsästysonneaan koettamaan. Tutkittuaan tarkkaan pensaikot ja tiheiköt hän tapasi antilooppipolun, mutta ei saanut mitään, vaikka seurasi sitä tuntikauden tiheikön läpi. Lopulta hän taskukompassinsa johdolla palasi lakeudella olevaan leiriin. »Mutta kamala oli tosiaan tämä vaellus afrikkalaisen tiheikön läpi… Niinkuin voi arvata, en ennättänyt astua paria askeltakaan, ennenkuin Acacia horridan oksa — ja se oli vain yksi sadasta samanlaisesta harmista — tarttui kiinni oikeanpuoliseen housun lahkeeseeni ja repäisi sen melkein poikki. Paria syltä kauempana okainen aloe repäisi hajalle toisen lahkeen ja melkein heti sen jälkeen kompastuin köyden vahvuiseen Convolvulus köynnökseen ja makasin nyt pitkälläni oikealla orjantappuravuoteella. Kuin'vainukoiran täytyi minun lähteä nelinkontin matkaa jatkamaan, ja joka minuutti hattuni sai uuden risan, ihoni haavoittui ja vaatteeni joka askelella repeytyivät yhä pahemmin ja pahemmin. Sitä paitsi muuan piikkinen väkevälle lemuava kasvi löi minua kasvoihin, ja lyönnin jälkeen paikkaa kirveli, ikäänkuin siihen olisi hierottu pippuria.» Tämä ja lisäksi vielä tukahuttava kuumuus olivat niin tuskastuttavat, että Stanley itsekseen vannoi ei koskaan enää lähtevänsä afrikkalaiseen tiheikköön rämpimään ilman välttämätöntä pakkoa. »Siitä huolimatta en voinut muuta kuin antaa ansaitun tunnustuksen mahtaviin aaltoihin jäykistyneelle lakeudelle vihantine peitteineen ja juhlallisine reunametsineen, jotka olivat tulvillaan kevään uhkuvaa vihannuutta, ja aavalle pinnalleen siroitettuine metsäsaarekkeineen.»