Hollantilaiset olivat askel askelelta karkoittaneet englantilaiset Malaiji-saaristosta, niin ettei näillä kuudennentoista vuosisadan lopulla ollut kuin muuan linna Sumatrassa, jonne he olivat muuttaneet pippurikauppansa. Mutta Etu-Intiassa englantilaisten vaikutusvalta kasvamistaan kasvoi. V. 1665 englantilainen Itä-Intian komppania Kaarle kuninkaalta sai Bombayn, joka kuului kuningattaren, portugalilaisen prinsessan, myötäjäisiin. Koromandel-rannikollekin rakennettiin linnoja ja v. 1696 englantilaiset saivat jalansijan Gangeen suistamossa, jonne Hugli-putaan rannalle perustettiin linna. Tästä linnasta kasvoi sitten Calcutta.
Ranskalaiset perustivat kauppa-asemia Suratiin ja Masulipatamiin ennen tulleiden kanssa kilpaillakseen. He olisivat kaikin mokomin tahtoneet saada haltuunsa tuomaskristittyjen vanhat keskustat, Madrasin ja St Thomaan, mutta hollantilaiset Ludvig XIV:n aikana karkottivat heidät näistä paikoista. Pondichérissa, Madraan eteläpuolella, he kuitenkin saivat jalansijan, ja tämä paikka on siitä saakka pysynyt ranskalaisena.
Ranskalaiset Siamissa ja Madagaskarissa.
Ranskalainen kauppakomppania ulotti vielä tointaan Siamiinkin, jossa hollantilaisilla jo paljon ennen oli ollut kauppa-asemia. Näiden valta oli siellä kasvanut niin suureksi, että Siamin hallitsija pelkäsi heidän rupeavan hänen maassaan aluetta anastamaan ja kauppamonopolia vaatimaan samalla tavalla kuin Javassakin. Hän pyysi apua Ludvig XIV:ltä, jonka maine oli hänenkin korviinsa kantanut. V. 1686 saapuikin ranskalaista sotaväkeä, joka valtasi sekä Bangkokin että Merguin, ja hollantilaiset karkoitettiin maasta. Mutta ranskalaisten kopeuden ja käännytyskiihkon vuoksi siamilaiset, suuttuivat heihinkin. Vallankumous, jota hollantilaiset avustivat, kukisti ranskalaisystävällisen kuninkaan ja ranskalaiset vuorostaan karkoitettiin maasta.
Kardinaali Richelieu oli heti huomannut, että Madagaskar asemansa vuoksi Intian kaupan varrella olisi tärkeä omistettava, ja ryhtyi toimiin sen valtaamiseksi, saari kun jo oli ruvennut herättämään englantilaistenkin huomiota. Ranskalaiset anastivat itärannalta muutamia kohtia ja rakensivat eteläpäähän linnan, mutta heidän aikeensa eivät sen koommin menestyneet. Maan asukkaat tosin olivat alussa ystävällisiä, mutta suuttuivat sitten ranskalaisten harjoittaman orjanryöstön ja käännytystoimen johdosta. Colbertin aikana Madagaskarille annettiin nimeksi »Dauphinin saari» ja koko saariryhmälle »Itä-Ranska». Se aiottiin täydellä todella asuttaa ja muuttaa ranskalaiseksi, mutta pari kapinaa, joissa kaatui melkoinen joukko valkoisia, teki tämän yrityksen tyhjäksi. Eloon jääneet vietiin Bourbon-saareen, jossa asutusyritykset kantoivat paremman hedelmän.
Matkustajia ja seikkailijoita.
Intiaan ja Kaukaiseen Itään alkoi saapua kauppiaitten keralla yhä enemmän seikkailijoitakin tutustumaan Idän kuuluihin valtakuntiin, ja kun useat näistä julkaisivat vaiheistaan kirjoja, niin lisääntyi maitten tuntemus heidänkin toimestaan suuressa määrin. Ranskalainen Vincent le Blanc samoili neljäkymmentä vuotta Itämaita, kulkien Syyriasta, Arabiasta ja Samarkandista Peguun, Siamiin ja Javaan saakka. Afrikassa hän tutustui Abyssiniaan, Egyptiin ja Marokkoon. Matkakertomus julkaistiin v. 1648 hänen kuolemansa jälkeen. Portugalilainen Pedro Teixeira, joka kulki melkein yhtä laajalti, julkaisi matkakertomuksen v. 1610. Englantilainen Thomas Coryat matkusti Vähän-Aasian, Palestiinan ja Mesopotamian kautta Persiaan ja sieltä Kandaharin kautta Intiaan, jossa hän kuoli v. 1617. Hänen kirjeensä julkaistiin. Onneton rakkaus sai venezialaisen Pietro della Vallen v. 1614 tarttumaan matkasauvaan. Hän kulki Palestiinan kautta Babylonin raunioille ja meni Bagdadissa naimisiin ihanan cirkassittaren kanssa, joka kuolemaansa saakka matkusti hänen seurassaan. Della Valle kävi Persian hovissa, matkusteli shahin maissa laajalti, kulki sitten Intiaan ja palasi Arabian, Bassran ja Alepon kautta Eurooppaan. Hänenkin matkakertomuksessaan, joka v. 1652 julkaistiin, on paljon arvokkaita havaintoja.
Yllä luetellut olivat yksityisiä seikkailijoita. Mutta Itämaitten hoveissa kävi paljon semmoisiakin henkilöitä, joilla oli Euroopan valloilta diplomatinen tehtävä. Sir Thomas Roe, jonka matkan jo edellä mainitsimme, oleskeli lähes kolme vuotta Jehangirin hovissa Ajmeressä. Hänen matkakertomuksensa sisältää paljon tietoja Pohjois-Intian silloisista oloista. William Methold, Englannin Itä-Intian komppanian virkamies, kävi v. 1622 Golcondan timanttikaivoksissa ja julkaisi niistä luotettavamman kertomuksen kuin Sinbadit, Marco Polot ja muut. Persian hovissa kävi useitakin lähetystöjä, englantilaisia, saksalaisia, venäläisiä ja v. 1683 ruotsalainenkin Ludvig Fabritiuksen johdolla. Tämän lähetystön mukana matkusti saksalainen Engelbrecht Kaempfer, kuulu lääkäri ja luonnontutkija. Kaempfer jatkoi Persiasta matkaa Intiaan, rupesi Hollannin palvelukseen ja Intiassa laajalti retkeiltyään lähti Japaniin, jonka oloista hän kokosi paljon tietoja, kolme vuotta siellä oleskellen. Fabritius antoi ensimmäiset tiedot mordvalaisten suomensukuisuudesta.
Ajan ehtiessä matkustajain luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ainoastaan muutamia tunnetuimpia voimme edellisten lisäksi mainita. Ranskalainen Jean Baptiste Tavemier osteli Itämailta timantteja ja muita jalokiviä, joita hän sitten möi Eurooppaan. Hänen matkakertomuksensa, joka julkaistiin Parisissa vv. 1677—79, sisältää arvokkaita tietoja Itämaitten kaupasta ja kauppateistä, varsinkin Intian timanttikaivoksista. Eräs toinen ranskalainen, François Bernier, oli muutamia vuosia Aurangzeb suurmogulin lääkärinä. Hänen kirjansa käsittelee varsinkin suurmogulien valtakuntaa, ja hänen kertomuksensa Kashmirista on vanhin, mitä yleensä on olemassa. Jean de Thévenot oli kuulu maateiden matkustaja, Sir John Chardin jalokivikauppias ja matkustaja.
Ne yritykset, retket ja seikkailut, joista olemme edellä lyhyeen maininneet, enemmän niiden merkityksellistä yhteisyyttä kuin yksityisseikkoja silmällä pitäen, eivät tosin monikaan olleet uusia löytöjä, mutta siitä huolimatta Etelä-Aasian maantieteellisten olojen tunteminen niiden kautta syventyi arvaamattomassa määrässä, kehittyi seikkaperäisemmäksi ja joutui yleissivistyksen omaksi, siihen saakka oltuaan yhden tai parin maan kateellisesti kätkemänä erikoistietona. Mutta ne olot, jotka taistelu Intian vallitsemisesta näin loi, olivat myös varsinaisien suurien löytöretkienkin edellytyksenä ja aiheena, ja näihin maantuntemuksen rajapaalujen siirtoihin uusille tuntemattomille alueille käymme seuraavassa tutustumaan.