Portugalilaiset eivät anastaneet pysyväisesti haltuunsa muuta kuin muutamia paikkoja rannikolta, tyytyen merikaupan hallitsemiseen, ja hollantilaiset taas, jotka heidän kauppamahtinsa mursivat, vahvistivat valtaansa etupäässä Malaiji-saarilla. Suuri moguli oli näiden molempien kansojen mahtiaikana vielä siksi voimallinen, ettei hänen valtakuntaansa olisi voitu anastaa samalla tavalla kuin Cortes anasti Mexicon. Kauppiaat ja muut matkustajat, jotka sisämaassa kävivät, tosin kertoivat ihmeitä kaupunkien komeudesta ja hovien tarumaisesta rikkaudesta (vrt. kuvaa siv. 29), mutta näin voimallisista houkutuksista huolimatta portugalilaisten ja hollantilaisten täytyi tyytyä rauhallisella kaupanteolla näitä rikkauksia pyytelemään.

Englantilaiset ja ranskalaiset sitävastoin hankkivat Etu-Intian niemimaalla pysyväisen jalansijan. Tähän oli osaksi syynä se seikka, että hollantilaiset häikäilemättä, ase kädessä ja rauhan aikana sodan uhalla olivat karkoittaneet kaikki muut Malaiji-saaristosta ja anastaneet maustekaupan yksinoikeudekseen.

Madras oli ensimmäinen paikka, jossa Intian tulevat valloittajat saivat pysyvän jalansijan. Englantilaisten v. 1640 rakentaman linnan suojaan kasvoi nopeaan kaupunki. Hollantilaiset tosin koettivat estää heitä mannermaallakaan jalansijaa saamasta, mutta kaikkialle heidän voimansa eivät kuitenkaan riittäneet. Vuosisadan puolivälissä englantilaiset saapuivat Gangeen suistamoon, Hugliin, ja saivat suurelta mogulilta luvan tehdä siellä kauppaa. Paria vuosikymmentä myöhemmin Itä-Intian komppania sai Kaarle II:lta Bombayn, jonka kuningas oli saanut portugalilaisen prinsessan keralla myötäjäisiksi. Bombaysta tuli englantilaisten pääpaikka Etu-Intian länsirannikolla. Ilmaston epäterveellisyyden vuoksi kuolevaisuus tosin oli suunnaton, mutta paikan asema oli niin edullinen, että se siitä huolimatta vaurastui.

Samaan aikaan englantilaiset alkoivat esiintyä vaativammin ja asevoimaa käyttäen Bengalissa, jonka maaherra, suuren mogulin sukulainen, alkoi kiristää Itä-Intian komppanialta kohtuuttomia veroja. Calcutta perustettiin Huglin alapuolelle paikkaan, jota oli helpompi puolustaa maa-armeijaa vastaan, mutta ne sotaväkiosastot, joita komppania toimitti Englannista arvoaan voimassa pitämään, eivät riittäneet suuren mogulin vielä kovin suurta valtaa vastaan ja englantilaiset piankin huomasivat, että maasota kävi yli heidän voimainsa. Mutta merellä he saattoivat sitä tuntuvammin puuttua asioihin vallitsemalla kauppaa ja Arabian pyhille paikoille vieviä pyhiinvaellusreittejä. Näitten keinottelujen aikana heille selvisi, etteivät linnoittamattomat asemat riittäneet heidän kauppaansa tukemaan. Heidän täytyi suuren mogulin maissa vallitsevan sekasorron vuoksi pakostakin turvautua asevoimaan, jos mieli paikkansa pitää, ja siten Itä-Intian komppania vähitellen hankki itselleen melkoisen armeijan.

Aurangzebin kuollessa v. 1707 ja Etu-Intian koko eteläosan vapautuessa suurmogulin vallanalaisuudesta Nizamul-Mulk perusti valtakunnan, jonka pääkaupunki oli Hyderabad. Se käsitti melkein koko Etelä-Intian. Ylänkömaan ja merenrannan välistä alavaa rantavyöhykettä hallitsi Nizamin maaherra, Arcotin nabobi. Kauempana etelässä hallitsi Trichinopolia hindulainen raja, ja Tanjore niinikään oli puoli-itsenäinen hinduvaltakunta. Sisämaassa oli Mysore paraillaan muodostumassa eri valtakunnaksi, ja sitäpaitsi oli kaikkialla paikkakunnallisia, puoli-itsenäisiä päälliköitä, palegareja tai naikeja, jotka asuivat varustetuissa linnoissa, melkein kuin Euroopan keskiaikaiset lääniherrat. Tällä kannalla olivat asiat, kun ranskalaisten ja englantilaisten välinen kilpailu Intiassa kiihtyi ilmisodaksi.

Ranskalaiset ja englantilaiset.

Pondicherryssa, joka oli ranskalaisten pääpaikka, oli siihen aikaan maaherrana Dupleix, tarmokas, rohkea ja kunnianhimoinen mies, joka oli perinpohjin perehtynyt kaikkiin itämaisen politiikan ja itämaisten hovien salaisuuksiin. Clive taas, josta sitten tuli hänen voitokas vastustajansa, oli siihen aikaan vielä Madrasissa kirjurina. V. 1746 ranskalaiset valloittivat englantilaisilta Madrasin melkein ilman miekan iskua, eikä englantilaisille jäänyt kuin lähellä tätä kaupunkia oleva pieni linna, ja siihen he kaikki pakenivat, Clive muitten mukana. Nabobi, joka oli luvannut kohdella kumpaakin sotivaa puolta puolueettomasti, vaati ranskalaisia luopumaan Madrasista, mutta ranskalainen ylipäällikkö muutamalla sadalla miehellä perinpohjin voitti nabobin suuren armeijan. Tämä tapaus teki syvän vaikutuksen intialaisiin, samoin kuin joku aika ennen englantilaisten portugalilaisista saama ensimmäinen merivoitto. Parin vuoden kuluttua englantilaiset kuitenkin rauhanteossa saivat Madrasin takaisin. Tämä ensimmäinen yhteentörmäys Intiassa oli vain suuren eurooppalaisen sodan pieni syrjäkohtaus. Seuraava yhteentörmäys sitävastoin syntyi Intiassa paikallisista syistä, vaikka Ranska ja Englanti Euroopassa elivät rauhassa. Dupleix käytti hyväkseen hallitsijanvaihdoksia asettaakseen omat suojattinsa sekä Hyderabadin että Arcotin valtaistuimille, mutta englantilaiset kannattivat Arcotissa omaa vastaehdokastaan. Englantilaisten asia tosin näytti auttamattomasti menetetyltä, heillä kun ei ollut soveliasta ylijohtajaa, mutta silloin Clive, joka oli vaihtanut kirjurinkynän vänrikinmiekkaan, loistavilla urotöillä pelasti aseman ja samalla laski oman maineensa perustuksen. Kahdensadan englantilaisen ja kolmensadan hindu-liittolaisen keralla hän eräänä kamalana ukkosyönä hyökkäsi Arcotin linnan kimppuun ja valloitti sen. Linnassa hän sitten urhoollisesti piti puoliaan kymmeniätuhansia maanasukkaita vastaan, ja kun ranskalaisten suosiman nabob-ehdokkaan armeija jonkun turhan rynnäkön jälkeen peräytyi, niin Clive pienen joukkonsa keralla riensi hänen peräänsä ja sai hänestä niin täydellisen voiton, että osa hänen sotajoukostaan meni englantilaisten, taikka oikeammin heidän suosimansa kruununpyytäjän puolelle. Arcotin puolustus on Englannin siirtomaasodan kuuluimpia tapauksia, se herätti kotimaassa suunnatonta huomiota ja mielenkiintoa Intian tapauksiin. Samalla se avasi englantilaisille suurempien mahdollisuuksien näköaloja, kuin mitä he olivat siihen saakka uneksineetkaan. Se osoitti, että mogulien lahonnut valtakunta ehkä voitaisiin verraten vähäisilläkin sotavoimilla valloittaa. Macaulay kuvaa Arcotin piiritystä ja puolustusta seuraavasti:

Arcotin puolustus.

»Raja Sahib ryhtyi saartamaan linnaa, joka ei näyttänyt mitenkään piiritystä kestävän. Muurit olivat raunioina, vallihaudat kuivillaan, patterien selkä liian kapea, jotta niille olisi tykkejä voinut asettaa, ja rintasuojat liian matalat sotamiehiä suojellakseen. Vähälukuista varusväkeä olivat taudit ja mieshukka suuresti heikentäneet; siihen ei enää kuulunut kuin 120 eurooppalaista ja 200 siipoita. Ainoastaan neljä upseeria oli jäljellä, ruokavaroja ja muita tarpeita oli niukasti, ja se mies, jonka piti näin vaikeissa oloissa puolustusta johtaa, oli vain viidenkolmatta ikäinen ja kirjanpitäjäksi kasvatettu. Viisikymmentä päivää kesti piiritystä ja nuori kapteeni hoiti puolustusta lujuudella, valppaudella ja kyvyllä, joka olisi tuottanut kunniaa Euroopan vanhimmalle sotamarskille. Mutta päivä päivältä leveni muurinaukko. Semmoisissa oloissa olisi vaikka mikä sotaväki, jolla oli niin niukasti upseereja, ruvennut osoittamaan niskoittelun oireita, ja sitä suurempi oli tässä vaara, kun tämä sotaväki oli niin perinpohjin sekalaista sekä sukuperän, ihovärin, kielen, tapain että uskonnon puolesta. Mutta pienen joukon uskollisuus johtajaansa kohtaan voitti kaikki, mitä kerrotaan Caesarin kymmenennestä legionasta taikka Napoleonin vanhasta kaartista. Siipoit tulivat Cliven luo, eivät muonan niukkuudesta valittamaan, vaan ehdottamaan, että kaikki vilja annettaisiin eurooppalaisille, koska aasialaiset olivat tottuneet tulemaan vähemmällä toimeen. Heille kyllä riittäisi se ohut velli, joka hissistä pois siivilöitiin. Historia ei tunne liikuttavampaa esimerkkiä sotilaallisesta uskollisuudesta eikä hallitsevan mielen vaikutuksesta. Madrasin kuvernööri oli yrittänyt tuoda apua, mutta yritys ei ollut onnistunut. Oli kuitenkin toiveita, että saataisiin apua toiselta taholta. 3000 mahrattaa, puoleksi sotilasta, puoleksi rosvoa, oli palkattu taistelemaan Muhammed Alin puolesta (jonka asiaa englantilaiset ajoivat), mutta arvellen ranskalaisia voittamattomiksi ja Chanda Sahibin voittoa varmaksi, he olivat siihen saakka pysyneet alallaan Carnaticin rajalla. Mutta Arcotin puolustuksen maine pani heidät liikkeelle. Heidän johtajansa, Murari Rao, sanoi ei koskaan uskoneensa, että englantilaiset osaisivat taistella. Nyt hän sanoi mielellään heitä auttavansa nähdessään, että heillä oli uskallusta itseään puolustaa. Raja Sahib sai kuulla mahrattain olevan liikkeellä ja älysi, että hänen nyt oli pakko toimia sukkelaan. Ensiksi hän ryhtyi neuvotteluihin ja tarjosi Clivelle suuria lahjoja, jotka tämä inhoten hylkäsi. Sitten hän uhkasi, että ellei hänen ehtoihinsa suostuttaisi, niin hän väkirynnäköllä valloittaisi linnan ja surmauttaisi joka miehen. Clive tavanmukaisella ylpeydellään vastasi, että Raja Sahibin isä oli vallananastaja, hänen sotaväkensä roskajoukkoa, ja että hänen oli parasta tarkkaan punnita asiaa, ennenkuin lähetti armeijansa aukkoon, jota puolustivat englantilaiset. Raja Sahib päätti silloin väkirynnäköllä valloittaa linnan.

Päivä oli mitä sopivin moiseen rohkeaan yritykseen. Se oli muhamedilaisten suuri juhlapäivä, muharram, joka on pyhitetty Alin pojan Husseinin muistolle. Clive oli saanut salaisia tietoja aikomuksesta, ryhtynyt valmistuksiinsa ja väsymyksestä, uupuneena heittäytynyt vuoteelleen. Hän heräsi meteliin ja oli heti paikallaan. Vihollinen lähestyi, ajaen edellään elefantteja, joitten otsa oli rautalevyillä suojattu. Luultiin näitten elävien muurinmurtajain kykenevän rynnistämään portit auki. Mutta tuskin olivat englantilaisten musketinluodit alkaneet jättiläisten nahkaa kirveliä, ennenkuin ne kääntyivät ympäri ja lähtivät hurjaan pakoon, tallaten alleen oman puolen miehiä, jotka olivat niitä edellään ajaneet. Sitten heitettiin vallihautaan lautta, joka sen osaksi täytti. Huomatessaan, etteivät hänen tykkimiehensä osanneet kojeitaan hoitaa, Clive otti itse luntun ja muutamassa minuutissa ampui lautan puhtaaksi. Hyökkääjät ryntäsivät rohkeasti eteenpäin toisista paikoista, missä hauta oli kuivana. Mutta heitä tervehti niin tuima ja tarkka tuli, että se tuota pikaa sai vimmatuimmatkin ja juopuneetkin etunsa käsittämään. Englantilaisten takarivi kaiken aikaa antoi eturiville valmiiksi panostettuja pyssyjä, ja jokainen laukaus teki aukkonsa alla olevaan ihmisjoukkoon. Tunnin verran kesti tappelua. Hyökkääjistä oli 400 kaatunut, linnan puolustajista ainoastaan viisi tai kuusi miestä. Piiritetyt viettivät tuskan yön, odottaen hyökkäyksen uudistumista. Mutta päivän koittaessa vihollista ei näkynyt missään. Se oli peräytynyt, jättäen englantilaisille monta tykkiä ja suuren määrän ampumatarpeita.»