Cookin ja muiden hänen maanmiestensä löydöistä ja tutkimuksista kokoontui Englannin kartanpiirtäjille runsas uusi aineisto, jota ei missään muualla ollut käytettävänä.
Saksassa oli kartanlaatiminen kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen kauan lamaannuksissa. Saksalaisilla ei ollutkaan sitä varten yhtä runsaasti omia aineksia kuin Euroopan merikansoilla. Heidän täytyi tyytyä jäljentämään ja tekotapaa kehittämään, ja siinä he onnistuivat niin hyvin, että Nürnbergistä 18:nnella vuosisadalla tuli karttapainatuksen pääpaikkoja. Nürnbergiläinen B. Homann palkkasi suuren kartastonsa toimittajiksi parhaita voimia ja kuhunkin karttaan painettiin piirtäjän nimi ja tekovuosi. Olisi luullut, että ainakin Saksan omien maitten karttakuva Homannin kartastossa olisi osoittanut suurta edistystä, mutta tosiasia on, ettei Saksan kartan parantamiseksi puoleentoista vuosisataan tehty juuri mitään. Hallitukset päinvastoin kielsivät sitä korjaamasta, koska siitä muka vain olisi ollut etua vihollisille, joita varsinkin Preussillä oli joka puolella. Kun Napoleon marssi Rheinin poikki valloituksilleen, oli hänen ensi toimiaan Saksan karttain uusiminen.
Ranskassa parannettiin maankarttaa kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla vielä entisestään monella tavalla. Koko maa oli jaettu kolmioihin ja 6000:n paikan asema mittauksien avulla määrätty. Tämä on ensimmäinen triangulatioon perustuva maankartta, mitä on laadittu. Englannissa ryhdyttiin vuosisadan lopulla samanlaatuiseen työhön. Muissa Euroopan maissa geodeettinen yleismaanmittaus suoritettiin vasta yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa, vaikka se osaksi pantiin jo edellisellä alkuun. Mutta muutoin maankarttoja kahdeksannellatoista vuosisadalla paljon parannettiin useimmissa Euroopan maissa. V. 1745 Venäjän tiedeakatemia ryhtyi toimiin suuren Venäjän kartan julkaisemiseksi. Sveitsistä alettiin v. 1786 julkaista suurta maankarttaa, Pyreneitten niemimaasta v. 1765. Italiassa valtiollinen hajanaisuus haittasi kartoitusta. Buggen samanaikaista Tanskan karttaa mainitaan erikoisen ansiokkaaksi.
Korkeuskartta.
Vuorenkukkulain korkeuden määrääminen kolmiomittauksen avulla oli periaatteellisesti keksitty jo vanhalla ajalla. Vasta 1700-luvun alussa suoritettiin kuitenkin astemittauksien yhteydessä ensimmäiset tämmöiset määräykset, joilla oli pysyvä arvo. Nekään eivät vielä olleet riittävän tarkkoja, koska ei voitu kokonaan korjata valon taittumisesta johtuvaa virhettä. Monet oppineet koettivat tällä tavalla saada selville Teneriffan tulivuoren korkeuden, mikä onkin verraten helppo tehtävä, kun tämä tulivuori kohoo suoraan merestä, mutta tarkkoja arvoja ei saatu ennenkuin v. 1771, jolloin kaksi ranskalaista tähtitieteilijää suoritti tämän mittauksen.
Korkeuksien määräämisellä kolmiomittausta käyttäen ei kuitenkaan voinut olla kuin rajoitettu käytäntö, koska sitä varten täytyy tietää sen paikan korkeus merestä, jossa mittaaja on, ja semmoisia määräyksiä taas siihen aikaan oli hyvin vähän. Onneksi kuitenkin jo varhain keksittiin ilmapuntarin käytännöllisyys samaan tarkoitukseen.
Kun Torricelli täytti lasiputken elohopealla ja avoimen pään elohopea-astiaan upottamalla huomasi, ettei nestemäinen metalli kaikki valunut ulos, vaan että siitä jäi putkeen suurin osa ja vain yläosa tyhjentyi, niin oli ilmapuntari keksitty. Jo v. 1647 Blaise Pascal kehoitti vävyänsä mittaamaan elohopeapatsaan korkeuden ensinnä Clermontin kaupungissa ja sitten Puy de Dômen, Auvergnen korkeimman vuoren kukkulalla. Toinen elohopeaputki jätettiin kaupunkiin, toinen vietiin vuorelle, ja huomattiin elohopeapatsaan korkeuden säännöllisesti alenevan, sitä mukaa kuin vuorelle noustiin, niinkuin Pascal oli otaksunutkin. Molempien ilmapuntarien patsaskorkeuden ero oli neljättä tuumaa. Muut tekivät sitten samanlaisia kokeita ja vv. 1705—7 J.J. Scheuchzer koetti laskea paikkain korkeudet ilmapuntarin osoituksista. Hän jätti toisen ilmapuntarin Zürichiin, jossa sitä säännöllisesti havaittiin, toisen vei mukanaan Alppien kukkuloille ja soliin ja laski sitten elohopeapatsaitten korkeuserosta palkkain korkeuden. Näin saadut tulokset olisivat olleet jotenkin oikeat, ellei ilma korkeutta kohti ohenisi, niin että kuta korkeammalle noustaan, sitä pienempi on elohopeapatsaan laskeminen samaa korkeuseroa kohti. Jo Newton keksi säännön, jonka mukaan ilman tiheys vähenee korkeuden lisääntyessä, ja Halley tähän sääntöön nojautuen laski ensimmäisen korkeuskaavan ilmapuntarilla saatujen arvojen korjaamiseksi. Tulosta tarkistettiin mittaamalla vuorenkukkuloita, kuten Walesin Snowdonia, samalla haavaa sekä kolmiomittausta käyttäen että ilmapuntarilla, taikka vuorenseinämiä luotilangalla ja ilmapuntarilla. Sveitsiläinen Jean de Luc sai selville, paljonko ilmapuntarin osoituksia oli ilman lämpötilan vuoksi korjattava, ja vasta siitä alkaen ilmapuntari tuli jotenkin luotettavaksi korkeusmittariksi. Seuraavalla vuosisadalla tehtiin vielä korjauksia, jotka ovat tarkkain tulosten aikaansaamiseksi tarpeen, mutta ne eivät enää samassa määrin vaikuttaneet tuloksiin.
Tähtitieteilijä Lemonnier huomasi v. 1739, että vesi alkoi Auvergnessä Canigoun kukkulalla kiehua 9° R. matalammassa lämpötilassa kuin vuoren juurella. Veden kiehuttamistakin alettiin sitten käyttää vuorien korkeuden määräämiseksi, ja vaikkakin ilmapuntaria hieman kömpelömpänä oli tämä keino vielä myöhään yhdeksännelläkintoista vuosisadalla käytännössä.
Käsitykset vuorien korkeudesta muuttuivat valtavasti, kun näin oli saatu keinoja niiden mittaamiseksi. Ennen oli luultu Teneriffan Piciä maailman korkeimmaksi, mutta kun sitten useat kolmiomittauksen avulla olivat mitanneet sen, huomattiin erehdys. Alppien korkeimmaksi kohdaksi taas luultiin kauan St. Gotthardia, koska sieltä alkaa niin monta suurta jokea, mutta kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla Mont Blanc pääsi arvoonsa, vaikka sen korkeus alussa laskettiinkin koko joukon liian alhaiseksi. Kun ranskalaiset astemittaajat palasivat Perusta, niin kävi selville, ettei Mont Blanckaan ollut maailman korkein kukkula, sillä he olivat mitanneet Chimborazzon ja huomanneet sen paljon korkeammaksi. Aina yhdeksännentoista vuosisadan toisen vuosikymmenen loppuun saakka Chimborazzoa sitten pidettiin maailman korkeimpana kukkulana, kunnes Himalajan huiput olivat yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella tulleet mitatuiksi.
Maanpinnan korkeussuhteitten merkitseminen karttaan alkoi vihdoinkin edistyä entisestä kaavamaisuudestaan. Vanhoissa kartoissa vuoristot yleensä kuvattiin kukkulariveiksi, jotka piirrettiin siten, kuin olisi piirtäjä niitä tasangolta katsellut. Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla vuoristoita alettiin esittää ylhäältä päin nähden. Ne kuvattiin pitkäveteisiksi jonoiksi, ja keksittiin keinoja rinteitten kaltevuuserotuksienkin ilmaisemiseksi. Jo Homannin kartastossa on käytetty varjostusviivoja, »schraffeja», mutta vasta J.G. Lehmann (1765—1811) antoi varjostusviivoille matemaattisen sisällyksen. Jos kartan piirtäjä ajattelee olevansa ilmassa kartan päällä, niin näyttävät maiseman rinteet sitä tummemmilta, kuta jyrkemmät ne ovat. Kuta jyrkempi rinne, sitä paksummilla varjostusviivoilla Lehmann ne siis ilmaisi, antaen kullekin paksuudelle tarkan matemaattisen arvon. Tämä korkeusesitys on yhä vielä kartastoissa yleinen.