»Ensimmäinen vaikutus oli, että mieli oli kykenemätön luomaan käsitystä tämmöisistä seuduista, seuraava, että olimme tulleet ihmeellisten hirmu-unien maahan, maahan, joka oli muodostunut nimenomaan niitä varten jonain kamalana myrskypäivänä, murtuneiden, sekaantuneiden pilvien silmänräpäyksessä jähmetyttyä kiveksi. Sillä joka puolella oli kallioita ja huippuja, joiden muodot näyttivät kerrassaan mahdottomilta, niiden asennotkin olivat kumman haaveelliset ja luonnottomat, mitkä olivat päällekkäin, mitkä vierekkäin, näköjään riidellen kaikkia painovoiman sääntöjä vastaan. Siinä oli kallioita ryhmissä, yksitellen, portaittain pengermissä, patsaita, seinämiä ja pyramideja, kallioita, jotka näyttivät kerrassaan naurettavilta, olevan täynnään kaikenlaisia ihmiskasvojen, ihmisruumiin ja eläinten irvikuvia, sateenvarjojen, kilpikonnien, kirkkojen, tykkien ja lukemattomien mitä odottamattomimpien esineitten pilajäljennöksiä. Ja kallioitten välissä oli tasaisia, vaikk'ei missään laajoja puhtaita hietikoita, puroja ja pieniä könkäitä, allikoita ja matalia lampareita, joissa oli mitä kirkkainta vettä. Toisin paikoin oli pieniä soita, joita peitti karu matala okakasvisto. Siellä täällä oli tasaisilla paikoilla tai kallionkoloissa pieniä pensaita, muodoltaan kuin pieniä puita, mutta kaikki näköjään samaa lajia. Mutta ei minkäänlaista liikettä eikä eläinelämää näkynyt niin pitkältä kuin silmä erotti.»
Ranskan Guayanassa Jules Crevaux vuosina 1877—78 tutki rajajoet Oyapocin ja Moronin sekä matkusti kahdesti aivan tuntemattomien Tumuc-Humuac vuorien poikki Amazonijoelle. Hänen jälkeensä H.A. Coudreau teki useita matkoja sisämaahan ja oleskeli kokonaisen vuoden mainitussa omituisessa vuoristossa, jossa metsäisistä mäkimaista kohoo ilmaan puolen kilometrin korkuisia jyrkkiä graniittikeiloja. Trombetas joen rannoilla Amazonijoen syvänteessä tämä uuttera tutkija heitti henkensä. V. 1900 hänen vaimonsa lähti miesvainajan työtä jatkamaan. Mutta vielä on Guayanan sisäosissa alueita, jotka ovat tutkijalle uusia maita.
Brittiläisen Guayanan geologisia seikkoja selvitteli jälkeen vuoden 1868 Barrington Brown. Hän kartoitti siirtokunnan tärkeimmät joet ja Potarosta löysi suurenmoisen Kaietur-könkään, joka kohtisuoraan putoo 235 metriä. Vuosina 1873—75 hän erään geologisen retkikunnan johtajana tutki Amazonijoen syrjäjokia kaikkiaan 24.000 kilometriä.
Amazonia.
Amazoni-joen suunnattoman vesistöerämaan tunteminen ei viime vuosisadan alkupuoliskolla aivan paljoa edistynyt. Suurimmat ansiot jättiläisjoen syrjäjokien tutkimisesta, on kahdella saksalaisella matkustajalla, Spixillä ja Martiuksella. Spix vv. 1819—20 kulki Juruan, Jurahyn ja Içan sivuitse suuria vaaroja ja vastuksia kokien Jupary joen laskukohdalle ja edelleen Perun rajalle. Martius tutki Japuran ja yhdytti Kordilleerit Quiton kohdalla. He toivat mukanaan suunnattomat kokoelmat.
Seuraava huomattava matkustaja oli kreivi de Castelnau, jonka myöhemmin tapaamme Brasilian läpi matkustamassa. Hän laski v. 1846 Kordilleereilta kanooteilla ja lautoilla Urubamba nimistä lähdejokea Amazoni-jokeen. Jokimatka oli niin vaarallinen ja vaikea, että hän lähetti patooni D'Oseryn takaisin viemään turvallisempaa tietä retkikunnan koneita, kokoelmia ja muita painoja, jotta lautta keventyisi. D'Oseryn kuitenkin hänen omat oppaansa murhasivat ja kaikki kokoelmat ja neljän vuoden tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot menetettiin. De Castelnau saapui Ucayaliin, jolla vesimäärän puolesta on parempi oikeus käydä Amazonin lähdehaarasta kuin Maranjonilla, ja sitten edelleen Paraan.
Amerikkalainen Lardner Gibbon, joka oli määrätty osanottajaksi suurelle
Yhdysvaltain hallituksen retkelle Amazonisyvänteen taloudellisten
olojen tutkimiseksi, laski Mamorén ja valtavan Madeiran alas
Amazonijokeen.
V. 1848 lähtivät Amazonin vesistösyvänteen luonnontieteellisiä oloja tutkimaan englantilaiset Alfred Russel Wallace ja Henry Walter Bates, työskennellen joen sekä etelä- että pohjoispuolella. Wallace, Darwinin keralla polveutumisopin perustaja, sanoo Amazoniasta, ettei missään maailmassa ole toista aarniometsää, joka laajuuden ja yhtenäisyyden puolesta sille vertoja vetäisi. Wallace palasi Eurooppaan v. 1852, mutta Bates jäi Etelä-Amerikkaan vielä seitsemäksi vuodeksi, tutkien Amazoni-joen Perun rajalle saakka ynnä useita sen alemmista syrjajoistakin. Hän keräsi näillä retkillään 8000 siihen saakka tuntematonta hyönteistä.
William Chandless.
V. 1862 englantilainen William Chandless alkoi matkansa, jotka hyvin tuntuvasti korjasivat Etelä-Amerikan karttaa. Ensiksi hän tutki Purus-joen, joka laskee Amazoni-jokeen oikealta puolelta Madeiran yläpuolella. Tämän suuren joen huomattavin omituisuus on uoman tavaton mutkallisuus. Se juoksee aivan lakean maan kautta, on tasaleveä ja suvantoa, mutta siitä huolimatta ei Chandless toisina päivinä päässyt lähtökohdastaan suorin tein mitaten kuin muutaman kilometrin, niin mutkainen oli uoma. Joen hiekka-annoilla oli sangen paljon hyötykasveja, hiljaisesta juoksustaan huolimatta tämä joki ilmeisesti oli aivan nykyisinä aikoina tavattomassa määrässä muutellut uomaansa. Intiaaneista toiset olivat ystävällisiä, toiset erinomaisen sotaisia. 1400 kilometriä kuljettuaan Chandless kohtasi ensimmäiset kosket, ja niiden yläpuolella joen uoma muuttui kariseksi ja vaikeaksi kulkea. Osan miehistään hän lähetti takaisin ruoan vähyyden vuoksi, mutta jatkoi itse jokimatkaa ja tuli seutuihin, joissa ei ollut ensinkään intiaaneja. Riistaa oli sitä runsaammin, varsinkin tapiireja, jotka hyvin vähän pelkäsivät ihmistä. Yhä ylempänä tavattiin intiaaneja, jotka vielä elivät täyttä kivikautta. Heillä ei ollut rautaa ensinkään, vaan kirveet ja veitset olivat kivestä. Kanootti heitä suuresti ihmetytti. Chandless kartoitti Puruksen kauttaaltaan ja sai lopullisesti selvitetyksi, ettei se ala Andeilta, vaan että sen lähteet ovat alamailla.