Pohjois-Amerikan intiaanit.
Valloittava valkoinen siirtolaisuus tapasi Pohjois-Amerikassa kansan, joka oli mukautunut harvinaisen eheään yhdyselämään mahtavan rikkaan aarnioluonnon kanssa. Intiaanit eivät suinkaan olleet vain pelättäviä julmia sotilaita, heillä oli myös sangen pitkälle kehittynyt rauhallinen käsitepiiri, heillä oli uskonto, joka oli kauniissa sopusoinnussa luonnon kanssa, ja koko heidän elämänkäsityksensä kuvasti luonnon suuruutta. Siinä oli luonnon puhtautta ja siveyttä, luonnon syvää runoutta. Nämä avut eivät tosin voineet lieventää niitä julmia ominaisuuksia, joita ainainen olemisen taistelu kehitti, eivätkä avata semmoisia näköaloja, jotka olisivat johtaneet korkeampaan kulttuuriin, mutta siitä huolimatta ne olivat henkisiä arvoja, joilla on vielä luonnonintiaanin lakattua olemastakin paikkansa ihmisyyden henkisten saavutusten kunniatemppelissä. Se intiaani-ihanne, jonka tapaamme kuvattuna Cooperin ja muiden romaaneissa, ei ole mielikuvituksen tuote, sillä on ollut todellisuudessa vastineensa, vaikkapa se ei olisikaan ollut yhtä täydellisenä yksiin yksilöihin kohdistettuna.
Valkoinen asutus hävitti luonnon ja samalla myös turmeli nämä luonnonlapset. Väkijuomat, paheet, uudet aseet, uudet taudit alkoivat riuduttaa intiaanikansaa sielläkin, missä se vuosisatoja taistellen puolusti itsenäisyyttään. Uusi voimallisempi kyky käyttää asutuksen hyväksi luonnon etuja oli jo itsessäänkin säälimätön kuolemantuomio alkuperäisemmän talouden edustajille, mikäli nämä eivät kyenneet mukautumaan uusiin edellytyksiin. Tätä mukautuvaisuutta on verraten harvoilla intiaaniheimoilla ollut, enimmäkseen ne ovat riutuneet ja rappeutuneet, vähitellen olemattomiin kadonneet, vaikkapa hyväntahtoinen esivalta olisikin koettanut niitä suojella tältä olojen kuolemantuomiolta.
Intiaanit huomasivat jo varhain, mikä heidän kohtalokseen tulisi, ja sen vuoksi he jo Uuden Englannin nuoruuden aikoina yrittivät asevoimalla torjua tätä vaaraa. He saavuttivatkin ajoittain menestystä, mutta lopun lopuksi kuitenkin aina valkoiset voittivat ja punaisen kansan oli väistyminen melkoinen matka taapäin.
Kun valkoiset Uudesta Englannista käsin olivat saapuneet Ohion latvoille ja maanosan brittiläiselle ainekselle olivat avautuneet nuo laajat vesireitit aina Kalliovuorille saakka, edistyi valkoisen rodun valloitus jättiläisaskelin. Ehtymätön siirtolaistulva alkoi virrata näihin hedelmällisiin maihin. Se kulki samoja reittejä, joita intiaanit olivat ikimuistoisista ajoista kulkeneet, ja intiaanien vanhojen leirien ja kylien paikoille enimmäkseen syntyivät valkoisten ensimmäiset kaupungit. Intiaanipolun paikalle syntyi tie, tien paikalle rautatie. Kaikki tiedämme, kuinka nopeaan nämä uudet valkoiset yhteiskunnat kasvoivat, kuinka nopeaan niiden vaikutuksista intiaanien hallitsemat alueet supistuivat. Monta veristä sotaa intiaanit kävivät maittensa ja olemassaolonsa puolesta, viime vuosisadan kuluessa varsinkin siouxit, jotka hallitsivat suuria preerioita, apachit, comanchit y.m. Kaikki nämä sodat päättyivät intiaanien häviöön ja heidän täytyi lopulta tyytyä niihin verraten pieniin erikoisalueihin, joita heille hallitus erotteli eri osissa maata.
Paljon ovat heidän elintapansa muuttuneet sen jälkeen, sillä vanhat elinkeinot eivät riistan kadottua enää elättäneet. Suuri osa intiaaneista on ruvennut maanviljelijöiksi, joka elinkeino ei tosin ollut heille tuntematon eurooppalaisten maahan tullessakaan. Toiset heimot ovat edistyneet jotenkin pitkälle sivistyksessä, toiset auttamattomasti rappeutuneet. Mutta kieltämättä intiaanit sielläkin, missä ovat kadonneet, ovat jättäneet pysyvät jäljet nykyiseen amerikkalaisuuteen.
Amerikan nuori tiede on ottanut intiaanien tutkimisen erikoisalakseen ja jo melko pitkälle sitä kehittänyt. Heidän tapansa, sadat kielensä, runoutensa on koottu ja muinaismuistot huolellisesti tutkittu. Paitsi Pueblo intiaanien omituisia kalliokaupungeita, joihin jo Coronado tutustui retkellään, on Pohjois-Amerikassa paljon muitakin kiinteitä muinaisjäännöksiä, joiden synty on paljon hämärämpi. Yhdysvaltain alueella on Kalliovuorien ja Atlantin meren, suurien järvien ja Mexicon lahden välillä suunnattoman paljon suuria kumpuja, jotka ovat jo historiallisella ajalla kadonneen kehityskannan tuotteita. Varsinkin Ohiossa, Tennesseessä ja Kentuckyssa on näitä kumpuja runsaasti.
Viime vuosisadan keskivaiheilla niitä ensiksi alettiin tutkia. Sen jälkeen niitä on avattu tuhansia. Useat ovat suurenmoisia hautakumpuja. Paitsi luurankoja niistä on löydetty paljon vainajan mukaan pantuja koristeita, kymmeniätuhansia helmiä, vaski-, hopea- ja kultakoristeitakin. Merkillisiä ovat varsinkin meteoriittiraudasta valmistetut esineet, sillä rautaa ei yleensä luultu Amerikassa tunnetun ennen eurooppalaisten tuloa. Vielä enemmän näitä kumpuja on rakennettu linnoituksina käytettäviksi. Newarkin luona Ohiossa on monta neliökilometriä laaja ala valleilla suojattu ja tämän vallineliön sisäpuolella on kaikennäköisiä kumpuja, pyöreitä, neliömäisiä, epäsäännöllisiä, joita ehkä on käytetty uskonnollisiin tarkoituksiin. Suurin kaikista on Cakokian kumpu Illinoisissa, sen korkeus kun on kolmekymmentä metriä ja laajuus niin suuri, että kokonainen kylä on sen laella sijansa saanut.
Nämä muinaisjäännökset osoittavat, että Pohjois-Amerikan intiaanien sivistyskanta luultavasti oli ennen korkeampi kuin eurooppalaisten maahan tullessa. Voisi otaksua, että ne olisivat jonkun sukupuuttoon kuolleen rodun luomia, mutta sekään ei ole luultavaa, sillä kaikesta päättäen ovat Pohjois-Amerikan alkuasukkaat mannermaan alkuväestöä, joka sinne muutti jääkauden jälkiaikoina ja sitten kehittyi aivan itsenäisesti ja erillään Vanhan maailman ihmisistä. Amerikan kansain alkuperän selville saaminen ja niiden vanhuus on ihmistieteen vaikeimpia kysymyksiä. Toiselta puolen niillä on suuria yhteisiä rotuominaisuuksia, mutta kielet toiselta puolen ovat niin hajanaiset ja osaksi perin pohjin vieraat toisilleen, etteivät ainakaan ne viittaa mihinkään suureen yhteiseen juureen.
Amerikan alkuväestön ammoista eristymistä muusta maailmasta osoittavat muun muassa viljelyskasvit. Melkein kaikki Vanhan maailman viljelyskasvit ovat niin kauan olleet ihmishoidon turvissa, että niiden alkumuodot ovat ennättäneet kokonaan kadota. Samoin on Amerikassakin asianlaita. Espanjalaisten Uuteen maailmaan saapuessa Amerikan alkuasukkaat viljelivät tupakkaa, perunaa, papuja, tomaatteja, maissia, puuvillaa y.m., ja useimpien näiden kasvien luonnonvaraiset muodot ovat kadonneet. Samoin kuin vehnästä voidaan tehdä johtopäätöksiä Vanhan maailman viljelyskasvien ikään nähden, samoin voidaan maissista päättää, että se on Uudessa maailmassa ollut kymmeniä vuosisatoja ihmisen huolenpidon alaisena.