Kirjoittaessani tämän osan, joka on »Maantieteen ja löytöretkien» viimeinen, on minulla yleisten tietokirjain lisäksi ollut käytettävänäni seuraavat teokset:
R. Brown, The Story oF Africa and its Explorers.
Daniel Bruun, Afrika.
G.F. Scott, the Romance oF Australian Exploring.
Ch. Morris, heroes of Discovery in America.
A.W. Greely, handbook of Arctic Discoveries.
F.A. v. HWllwald, Im Ewigen Eis.
S. Günther, A. v. Humboldt.
Daniel Bruunin esitys pohjoisnapatutkimuksista.
D.G. Hogarth, The Penetration of Arabia.
H. Clifford, Further India.
H.R. Mill, The Science of the South Pole.
Stanleyn, Hedinin, Pearcy, Shackletonin, Scottin ja Mawsonin matkakertomukset ynnä Nordenskiöldin kertomus »Vegan» matkasta.
Teos on paisunut näin laajaksi, koska tarkoitukseni on enemmän ollut helposti luettavan ja kiinnosiavan, kuin tosiasioita esittävän teoksen kirjoittaminen.
Esitys maantieteen kehityksestä, ja varsinaisista tieteellisistä retkistä jälkeen yhdeksännentoista vuosisadan alun on täytynyt jättää pois sekä siitä syystä, että kirjani on paisunut niin laajaksi, että myös alaa käsitteleväin teosten puuttumisen vuoksi.
Maantiede on yhdeksännentoista vuosisadan alusta kehittynyt niin valtavasti joka suuntaan, että sen kehityshistoria vaatii oman teoksensa.
Hakemistossa ovat vain löylöretkeilijäin nimet jotenkin täydellisesti mainitut. Maantieteellisiä nimiä olen siihen ottanut vain mikäli ne välittömästi edustavat maantuntemuksen laajenemista.
Saateltuani löytöretkihistorian tällä osalla päätökseen haluan vielä mainita muutamia täydennyksiä, jotka olen jälkeenpäin selville saanut. Ne koskevat maanosamme vanhimpia, historiallisia ja esihistoriallisiakin aikoja, osalta myös keskiaikaa.
I osassa sivulla 10 on mainittu Gutien maa, jolla sanotaan tarkoitetun Armeniaa. Mieleeni juolahti, että siinä ehkä tapaisimme »goottien» vanhimman maininnan. Sen mukaan mitä myöhemmin olen lukenut gutun kansasta, joka, hallitsi Assyriaa noin v. 2500 e.Kr., se tuskin kuitenkaan saattoi olla sama kansa kuin pohjolan gootit — gutua pidetäänkin nykyjään seemiläisenä kansana.
Mutta toiselta puolen osoittavat Skandinaavian muinaislöydöt, että pohjolassa jo hyvin varhaisina aikoina on ollut sangen kehittynyt sivistys. Tämä seikka itsessään jo viittaa siihen, että pohjolalla myös on täytynyt olla yhteyttäkin etelän sivistysmaitten kanssa. Yleensä on otaksuttu tämän yhteyden olleen kaupallista laatua, mutta on se myös voinut johtua valloitusretkistä. Jo roomalaisten aikana mainittiin svealaisten suuria laivastoita (I, s. 206), joita varmaankaan ei huvin vuoksi pidetty, mutta sitä paitsi oli pohjan miehillä Suomen lahden eteläpuolelta myös avoinna jokireitit aina vanhan maailman sydänosiin saakka. Dnjepr varsinkin tarjosi vapaan matkan, koska sen rannoilla tuskin saattoi olla niin voimakasta asutusta, että se olisi voinut estää suurella joukolla kulkevaa jokilaivastoa. Etelä-Venäjän arot olivat myöhään uuden ajan viimeisille vuosisadoille saakka kuljeskelevain arokansain hallussa ja osan vuotta jokireitit sen vuoksi olivat aivan vapaat. Dnjeprin suusta ei ollut soutuveneillä vaikea päästä Tonavaan, eikä Tonavasta Thrakiaan, Makedoniaan ja Adrian meren rannoille, taivaltamalla lyhyitten maakannasten poikki. Semmoisen retken muistoa ehkä ovat jo pronssikautiset kalliopiirrokset, joita on tavattu Etelä-Ruotsista, Dnjeprin varsilta ja Pon varsilta Italiassa. Pon yläjuoksulta ei ollut pitkä taival Välimeren rannalle.