Asemat päätettiin perustaa ja viisitoista retkikuntaa lähetettiin matkaan. Tanska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat perustivat kaksi asemaa kukin, Itävalta-Unkari, Suomi, Ranska, Suur-Britannia, Hollanti, Norja ja Ruotsi kukin yhden, jota paitsi kolmekymmentäneljä vakinaista observatoriota — kaksi kiinalaista joukossa — sitoutui tekemään samaan aikaan samat havaintosarjat.
Itävalta-Unkarin retkikunta, jonka kreivi Wilczek kustansi, saapui jo toukokuussa v. 1882 Jan Mayenin yksinäiselle tulivuorisaarelle Islannin ja Huippuvuorien välillä, muita vasta heinäkuun puolivälissä retkikunta pääsi maihin myrskyjen pieksämälle jylhälle saarelle. Ilmatieteellinen asema oli saarella toimessa aina elokuuhun v. 1883, jolloin laiva tuli ja nouti retkikunnan kotia. Luutnantti Emil von Wohlgemuth asematöidensä ohella jalan ja veneillä tutki ja kartoitti koko saaren, josta siihen saakka olikin hyvin vaillinaiset tiedot. Jan Mayenin tulivuori, Beerenberg, kohoaa suoraan merestä 2,545 metriä.
Tanskalainen asema, jota professori Paulsen johti, perustettiin Grönlannin Godthaabiin, jossa se työskenteli elokuun 31:nteen 1883. Tällä asemalla kiinnitettiin erikoinen huomio revontulien korkeuden mittaamiseen ja näistä mittauksista määrättiin niiden verraten pieni korkeus.
Tanskalainen luutnantti A.P. Hovgaard, joka oli ollut mukana »Vegan» retkellä, lähti »Dijmphna» nimisellä höyrylaivalla löytöretkelle, jolla hänen piti myös tehdä kansainvälinen havaintosarja, mutta syyskuussa 1882 hän tarttui Kara-meressä jäihin ja sai siten viettää talven. Vasta seuraavana syksynä »Dijmphna» pääsi palamaan Waigatshin salmen kautta, propellinsa menetettyään.
»Dijmphnan» seurassa vietti Kara-meressä talvea norjalainen höyrylaiva »Varnakin», jonka M. Snellenin johtama hollantilainen retkikunta oli vuokrannut, perustaakseen aseman Dicksonin satamaan Jenissein suuhun, pääsemättä kuitenkaan perille. Joulukuussa 1882 »Varna» sai niin pahan vuodon, että Snellenin retkikunnan ja laivan miehistön täytyi paeta »Dijmphnaan»; seuraavana juhannusaattona »Varna» upposi. Snellen toimitti merellä säännöllisesti havaintonsa ja lähti sitten elokuussa 1883 reillä ja veneillä Novaja Zemljahan ja sieltä Waigatshin etelärannalle, josta »Nordenskiöld» kuljetti retkikunnan Hammerfestiin.
Suomen asema oli Sodankylässä. Ensin sitä johti prof. Selim Lemström, joka säännöllisten havaintojen ohella teki sähkökokeita revontuliteoriansa todistamiseksi, hänen jälkeensä Ernst Biese.
Kautokeinossa oli ruotsalainen asema, jota S. Tromholt johti. Sillä niinikään tehtiin revontulihavainnoita.
Ranska lähetti retkikuntansa eteläiselle pallonpuoliskolle lähelle Kap Hornia, Tulimaan eteläpäähän. Retkikunnan laiva, fregatti »Romanche», tutki Tulimaan saariston hydrograafiset olot Magalhãesin salmeen saakka. Retkikunta toi mukanaan erinomaiset laajat ja arvokkaat luonnontieteelliset kokoelmat. Työnsä tulokset se julkaisi kahdeksassa kvarttoniteessä, jotka painatusasunsa ©ivallisuuden puolesta voittivat kaikkien muitten kansain julkaisut.
Saksa lähetti kaksi retkikuntaa, toisen pohjois-, toisen etelänavan seutuihin. Arktinen asema oli Kingawa-vuonon rannalla, Cumberland Bayn pohjassa Baffinin maan kaakkoisosissa. T:ri W. Giese lähti Saksasta kesäkuussa 1882 ja palasi lokakuussa 1883. T:ri Koch teki Labradorissa täydentäviä havaintoja. Antarktinen asema oli Etelä-Georgiassa, K. Schrader johtajanaan. Lahtea, jossa asema oli, reunustivat niin suunnattomat jäävirrat, ettei retkikunta voinut liikkua asemalta millekään suunnalle. Vuorien rinteet olivat niin jyrkät, että niiltä melkein joka päivä suistui lumivyöryjä ukkosen jyrinällä.
Suur-Britannia ja Canada laittoivat aseman Suuren Orjajärven rannalle
Fort Raeen.