»Keskiviikkona, joulukuun 25:ntenä. Kauniin joulusään olemme saaneet, on melkein tyyni ja niin kirkas kaunis kuutamo. Mieli käy juhlalliseksi. Tämä on vuosituhansien rauha. Iltapäivällä täällä oli harvinaiset revontulet.»
Talvi kului suotuisasti ja molempain terveys pysyi mitä parhaana. Vihdoin tuli kevät ja päivä palasi ja lännessä ja lounaassa oli sulaa. Molemmat retkeilijät toivoivat nopeata matkaa jäitten keralla ja railoja pitkin Huippuvuorille. He neuloivat vaatteita, makuupusseja y.m. Eväiksi otettiin raakaa karhunlihaa ja rasvaa, mutta muutoin he otaksuivat saavansa matkalla ampua riistaa.
Toukokuun 23:ntena he tulivat sulalle vedelle, mutta sitten myrsky pidätteli heitä toista viikkoa, ennenkuin he pääsivät matkaa jatkamaan. Nyt vasta he tulivat salmelle, joka rinnakkain Austria-salmen kanssa kulkee Frans Josefin saariston läpi pohjaisesta etelään. Tätä leveää salmea he kulkivat etelää kohti, aikoen sopivasta kohdasta suunnata matkan länteen Huippuvuoria kohti.
Tuho tulla!
Yleensä matka menestyi hyvin, mutta eräänä päivänä oli tuho sangen lähellä. Molemmat kajaakit oli sidottu jään reunaan ja miehet itse olivat nousseet jäälle lepäämään. Äkkiä he huomasivat, että kajaakit olivatkin päässeet irti ja olivat tuuliajolla. Nansen hätäpikaa heitti päältään vahvimpia vaatteitaan, antoi kellonsa Johansenille ja hyppäsi veteen. Vesi oli jääkylmää ja tuuli kuljetti kajaakkeja nopeasti poispäin.
»Mutta siinähän pakeni kaikki toivomme — kajaakeissa oli kaikki omaisuutemme, ei edes veistä meillä ollut taskussamme. Oli aivan saman tekevä, kohmetuinko ja hukuinko tässä, vai käännyinkö takaisin ilman kajaakkia, ponnistin sen vuoksi, minkä suinkin voin. Uuvuttuani käännyin ja uin selälläni. Näin Johansenin levottomana käyvän tuolla jäällä edestakaisin. — — Jälkeenpäin hän sanoi, että se oli kamalin hetki, mitä hän oli milloinkaan elänyt.»
Suunnattomilla ponnistuksilla Nansen saavutti kajaakit, kiipesi niihin vilusta kankeana ja oli täten pelastanut sekä itsensä että toverinsa.
Ihmisiä! Pelastus.
Vihdoinkin päättyivät heidän vaivansa. Kesäkuun 18:ntena he tapasivat ihmisiä. Kerromme kohtauksen Nansenin omilla sanoilla:
»Omituisen sekavilla tunteilla pujottelin maata kohti röykkiöiden ja epätasaisuuksien lomitse. Äkkiä luulin kuulevani ihmisäänen huhuavan, vieraan äänen, ensimmäisen kolmen vuoden kuluessa. Sydämeni sykki, veri virtasi aivoihin, hyppäsin jääkasalle ja huusin keuhkojeni koko voimalla. Tämän ihmisäänen takana keskellä tätä jääerämaata, tämän elämän sanoman takana oli koti ja kaikki, koti — en nähnyt tietä jäiden ja röykkiöiden lomitse niin pian kuin suksillani pääsin. Pian kuulin taas huutoa ja näin jääröykkiöltä tumman olennon, joka kulki jäitten keskellä. Se oli koira, mutta kauempana tuli toinenkin olento… ihminen! Kuka? Jacksonko vaiko joku hänen tovereistaan? Vaiko minun maanmiehiäni? Lähestyimme toisiamme sukkelaan, minä heilutin hattuani, hän samoin. Kuulin hänen puhuvan koiralle. Kuuntelin. Se oli englannin kieltä ja lähemmä tullessani luulin tuntevani Mr. Jacksonin, jonka muistin kerran nähneeni. Nostin lakkiani, ojensimme sydämellisesti kätemme toisillemme. 'How do you do?' — 'How do you do?' Päällämme sumukatto, joka erotti meistä muun maailman, allamme kehno ahtojää, eikä maankaan puolessa häämöittänyt paljoakaan sulaa maata, ei muuta kuin jäätä, maajäätiköitä ja sumua. Toisella puolella sivistynyt eurooppalainen ruudullisessa englantilaisessa puvussaan, jalassa pitkävartiset kumisaappaat, parta sileäksi ajeltuna, tukka hoidettuna ja tuoksuen hyvänhajuista saippuaa, jonka villi-ihmisen tarkat aistimet jo matkan päästä tunsivat — toisella puolella villi-ihminen, likaisiin repaleisiin puettuna, traanista ja noesta mustana, pitkät hiukset takkuisina, parta pörröisenä ja kasvojen luonnollinen vaalea väri paksun kuoren peitossa, jota eivät kaiken talven ponnistukset lämpöisellä vedellä, sammalilla, rievuilla ja lopuksi veitsellä olleet voineet poistaa. Ei kukaan aavistanut, ken hän oli, tai mistä hän tuli. Jackson: 'Olen vietävän iloinen, että tapasin teidät'. — 'Kiitän teitä, niin minäkin.' — 'Onko teillä täällä laiva?' — 'Ei, laivani ei ole täällä!' Jackson: 'Montako teitä on?' — 'Minulla on yksi toveri jään reunalla.' Jutellessamme olimme kääntyneet kulkemaan maata kohti. Minä lähdin siitä, että hän oli tuntenut minut tai ainakin arvannut, kuka tämän villi-ihmismuodon alla piili, en luullut, että vento vieraan osaksi olisi tullut niin sydämellinen vastaanotto. Sitten hän, minun jotain sattumalta mainitessani, äkkiä pysähtyi, katsoi minua tarkkaan kasvoihin ja sanoi nopeasti: 'Ettekös te ole Nansen?' — 'Kyllä, olen Nansen'. — Jackson: 'Kautta Jupiterin, olen iloinen tavatessani teidät.' Ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä vielä kerran ja hänen koko muotonsa oli yhtä tervetulon toivotusta ja odottamattoman kohtauksen synnyttämä ilo säteili hänen tummista silmistään.»