Mutta tuo Sisä-Aasian täyttävä tunturimaailma, »maailman katto», valtavain vuoristoiden, tunturiröykkiöiden, ikuisen lumen piirissä värjöttäväin ylänköjen hyinen maailma, se oli vuosisadan alussa kartoilla vielä tyhjää täynnään. Suurten valloittajain ja valtakuntain perustajain tie ei ollut sinne vienyt, siksi valtavat olivat siellä luonnon rakentamat esteet, siksi niukka valloittajaa odottava saalis; eivätkä ne rosvoineen, hyisine hirmuineen, harvoine asutuksineen houkutelleet kauppiaitakaan. Vasta uudenaikainen tieteellinen löytöretkeilijä oli se mies, jolle Tibetkin oli siksi viehättävä maa, että siihen tutustuakseen kannatti nähdä suurimmatkin vaivat ja uhraukset; ja ehtymättömänä virtana on heitä joka taholta kiipeillyt- tuonne maailman ylisille huolimatta siitä, että asukkaat, jotka heidän käsittämätön itsepintaisuutensa on täyttänyt levottomuudella ja pelolla, ovat liittäneet vihamielisyytensä luonnon luotaan torjuvaan ynseyteen.
Aivan aiheeton ei Sisä-Aasian vuorelaisten pelko ole ollutkaan. Heidän maansa ei tarjoa rikkauksia, mutta sillä on jonkin verran valtiollista merkitystä suurvaltain kilpailun vuoksi. Venäjän saavuttua keskuskohoaman luoteiskulmilla vuoriston juurelle, oli sen seuraava askel tunkeutua itse maailman katolle ja seuraavana olisi ollut — laskeutua sieltä Intiaan. Tämän englantilaiset jo varhain älysivät ja ryhtyivät vastatoimiin. Etenkin Pamir tuli näitten molempain maitten kilpailun johdosta kauttaaltaan kuljetuksi.
Intia XIX:llä vuosisadalla.
Englantilainen Itä-Intian komppania jatkoi nopeaan valloituksiaan Etu-Intian niemimaalla. Tuskin oli Mysoren ruhtinaat, Hyder Ali ja Tippu, voitettu ja heidän pääkaupunkinsa valloitettu, kun sen jo täytyi lähteä sotaan omia liittolaisia, mahratteja vastaan, jotka Hindustanin eteläpuolella olevista mäkimaistaan käsin harjoittivat laajalti rosvoutta ja ylläpitivät ainaista levottomuutta. Mahrattisodista oli varsinkin toinen englantilaisille kunniakas. He saivat monta loistavaa voittoa, vaikka ranskalaiset apujoukkoja lähettäen koettivat parhaan taitonsa mukaan pysäyttää heidän voittokulkunsa, ja v. 1803 he valloittivat Delhin ja Agran.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin Intian brittiläisten vallanpitäjäin täytyi lähteä taisteluun Nepalin ghurkoja, Intian sotilaskastiin kuuluvaa heimoa vastaan, jok oli alistanut Nepalin valtansa alle ja tullut sinne vallitsevaksi luokaksi. Ghurkot voitettiin ja sopien heidän kanssaan englantilaiset saivatkin heisiä oivalliset liittolaiset, jotka sittemmin ovat antaneet Intian armeijaan sen parhaat sotilaat. V. 1818 kukistettiin kolmannen mahrattisodan jälkeen Goan ja Gwaliorin väliset mahrattivaltiot.
Ensimmäinen sota siihen aikaan itsenäistä ja verraten pitkälle kehittynyttä Burmaa vastaan käytiin v. 1824. Assam ynnä Arakan ja Tenasserim olivat tämän sodan saavutukset.
Punjabin sikhiläisvaltioiden vuoksi täytyi englantilaisten lähteä sotimaan Afghanistania vastaan, ja nämä sodat olivat, Afghanistaniin johtavien vuorisolien vaarallisuuden vuoksi, vaikeimpia, mitä englantilaiset ovat Intiassa käyneet. V. 1841 täytyi 4000-miehisen armeijan, jolla oli 12,000 kantajaa, suin päin paeta Kabulista, mutta solissa se surmattiin tai vangittiin niin tarkkaan, että vain yksi mies pääsi Intiaan kertomaan armeijan tuhosta. Moiset onnettomuudet olivat omiaan perusteellisesti valaisemaan maantieteellisiä oloja Induksen laakson luoteiskulmilla, ja niistä otettiinkin sikäli oppia, etteivät samanlaiset tapahtumat enää toiste uusiintuneet. V. 1842 Kabul valloitettiin ja sen jälkeen englantilaisilla oli Afghanistanissa määräävä sananvalta, vaikkeivät he tätä jylhää maata ja sen itsenäistä sotaista kansaa yrittäneetkään alamaisikseen pakottaa.
V. 1843 valloitettiin Sindh (Induksen suistamo-maakunta), 1845—49 sikhien maa ja Punjab, 1856 Oudh ja paljon pieniä vasallivaltioita. V. 1852 oli toinen Burman sota ja Pegu liitettiin brittiläisiin alueihin.
V. 1857 sepoyt, hinduista harjoitetut sotamiehet, tekivät suuren kapinansa, jonka kukistamisen jälkeen Englannin kruunu otti tämän valtavan ja rikkaan valtakunnan välittömän hallintonsa alaiseksi. Sillä oli jo sitä ennenkin ollut määräävä sananvalta komppanian hallinnossa. Kauppayksinoikeutensakin oli Itä-Intian komppania menettänyt jo vuosisadan alkupuoliskolla.
Sodista ei silti loppua tullut, mutta ne ovat olleet pienempiä, käytyjä pohjoisen ja läntisen rajan vuoristoissa asuvia sotaisia kansoja vastaan, jotka eivät ole tahtoneet luopua vanhasta tavastaan tehdä ryöstöretkiä Intian rikkaihin alamaihin. Englantilaiset ovat tavallisesti joka sodassa rakentaneet hyvän tien niin pitkälle kuin ovat tunkeutuneetkin, ja siten ovat nämä retket pysyväisesti liittäneet vuorimaatkin brittiläisiin alusmaihin.