Henry Morton Stanley oli syntynyt Walesin Denbighissä v. 1840. Hänen oikea nimensä oli John Rowlands. Tuskin hän oli täyttänyt kolmatta ikävuottaan, kun hänen isänsä, köyhän pienviljelijän poika, kuoli, ja pieni John sukulaistensa toimesta ensin annettiin maanviljelijäin luo hoitolaiseksi ja seitsenvuotiaana jonkinlaiseen köyhäinkotiin, josta hän kuitenkin huonon kohtelun vuoksi karkasi. Oleskeltuaan sitten milloin minkin köyhän sukulaisensa luona ja oltuaan kauppa-apulaisenakin John Rowlands lähti merille ja saapui passaripoikana New Orleansiin v. 1859. Siellä eräs Henry Morton Stanley niminen kauppias hankki hänelle toimeentulon ja mielistyi häneen siihen määrään, että otti hänet omaksi pojakseen. Kun kasvatusisä kuitenkin äkkiä kuoli jättämättä jälkisäädöstä ottopoikansa hyväksi — uusi nimi oli hänen ainoa perintönsä — täytyi tämän luopua kauppa-alalta, jolle hän oli antautunut. Orjasodan syttyessä hän ensin taisteli etelävaltain armeijassa, joutui sotavankeuteen, mutta pääsi vapaaksi, kun muutti puolta, ja kävi sotaan pohjoisvaltain kannattajana. Keskellä sotaa hän kävi kotikylässään Walesissa, mutta siellä äiti karkoitti köyhän, huonosti puetun poikansa kotoaan, ja tämä tapaus jätti sangen syvät jäljet hänen tunteelliseen luonteeseensa. Yhdysvaltain laivastossa hän kunnosti itseään uimalla kerran puolen kilometriä kiinnittämään köyden anastettuun höyrylaivaan kymmenen tykin luotituiskussa. Sodan jälkeen hän oleskeli länsivaltioissa kirjeenvaihtajana ja herätti huomiota eloisilla kuvauksillaan. Kirjeenvaihtajan ammatti pian toi hänet valtameren tällekin puolelle. Hän koki sitten monenlaisia seikkailuja, oli Vähässä Aasiassa rosvojen vankina, Amerikassa mukana sotaretkellä intiaaneja vastaan ja vihdoin »New York Heraldin» kirjeenvaihtajana sillä sotaretkeltä, jonka englantilaiset vv. 1867—68 tekivät Abessinian negusta Teodoria vastaan. Stanley toimitti lehdelleen tiedon neguksen pääkaupungin Magdalan valloituksesta, ennen kuin edes virallinen viesti tästä tärkeästä tapauksesta ennätti lähimmän sähkölangan päähän, ja tämä sanomalehtimies-suurtyö se etenkin kiinnitti häneen »New York Heraldin» omistajan huomion. Stanley lähetettiin Kreetaan, jossa paraillaan riehui kapina, sieltä Espanjaan, joka niinikään oli sisällisen sodan jaloissa. Barcelonan verilöylyssä hän oli vähällä menettää henkensä vähän ennen sitä, kuin Gordon Bennett nuorempi v. 1869 kutsui hänet Parisiin ja lähetti hänet Livingstonea etsimään. Palattuaan tältä retkeltä hän v. 1873 oli »Heraldin» kirjeenvaihtajana Wolseleyn johtamalla sotaretkellä Ashantia vastaan.
Tämä lyhyt selonteko miehen elämästä osoittaa, että hän oli monen vaaran ja koetuksen karkaisema, kun hän v. 1874 lähti suurelle löytöretkelleen mustien maanosan poikki. Sitä paitsi hän oli erittäin perusteellisesti valmistanut itsensä tutkimalla kaiken kirjallisuuden mitä Afrikasta siihen aikaan oli olemassa.
Stanleyn retki poikki mustien maanosan.
Stanleyn oli nyt helpompi varustaa Sansibarissa retkikunta kuin ensi kerralla, sillä auliiden, väelleen jakamiensa palkintojen johdosta hän, oli edelliseltä matkaltaan hyvässä muistossa. Marraskuun 13:ntena 1874 hän, 356 henkeä johdossaan, lähti matkaan. Mukanaan oli hänellä kappaleina kuljetettava, Espanjan ketripuusta rakennettu vene, »Lady Alice». Kolme eurooppalaista, molemmat veljekset Pocock ja Fred Barker, oli lähtenyt hänen apulaisikseen.
Stanley oli matkallaan päättänyt saada selville muutakin kuin Lualaban juoksun. Niilin suurin lähdejärvi, Viktoria Njansa, oli vielä tarkemmin tutkimatta. Speke oli sen nähnyt vain muutamasta kohdasta ja muutoin täydentänyt sen ääriviivat arabialaisten ja maanasukkaitten kertomuksen mukaan. Hänen vastustajansa, Burton etupäässä, väittivät paikalla olevankin monta järveä, ja v. 1873 t:ri Schweinfurthkin julkaisi suurta huomiota herättävän kartan, jossa Viktoria Njansan paikalla on monta pienempää järveä. Tämän ristiriidan selvittämisen Stanley otti ensi tehtäväkseen.
Kulkien ensin vähän pohjoisempana kuin yleinen karavaanireitti, Wamin laaksoa, Ugogoon, Stanley sieltä paljon vastuksia kokien ja väkeä menettäen tautien, nälänhädän ja karkauksien kautta kääntyi pohjoista kohti, saavuttaakseen Njansan eteläpään. Toinen Pocock veljeksistä kuoli kuumeeseen. Kun Turu maassa täytyi levittää kastuneita kankaita kuivumaan, herättivät ne asukkaitten himoja ja syntyi tuimia taisteluita, joissa retkikunta menetti viisikolmatta miestä. Sen sijaan se saattoi ryöstää itselleen runsaasti ruokavaroja. Maisemat olivat kuivia, aromaisia, mutta lähempänä Njansaa oli savanneja, joilla oli erinomaisen runsaasti kaikenlaista riistaa. Usukuman rehevissä viljelysseuduissa mustat kantajat väleen unohtivat kärsimyksensä ja epätoivoiset kapinahankkeensa. Helmikuun 17:ntenä 1875 retkikunta saapui Usihaan, josta Viktoria Njansan rantamaisemat alkoivat. »Usihasta alkaa mitä kaunein, idyllisin seutu, joka päättyy vasta Viktoria Njansan luona. Seudulle ominaisten salaperäisten harmaakallioitten huipuilta saa nauttia näköjään äärettömän taivaanrannan sanomattomasta viehätyksestä. Joka puolella leviää valtavan laaja maisemapiiri, joka on täynnään omituisia, yksinäisiä kukkuloita, mahtavia rapautuneita, särmäisiä kallioita ja maasta pistäviä vuoren nyppylöitä. Näiden välissä kohoilee ja laskee pitkäveteisissä aalloissa vihanta niitty, jolla tuhansia nautoja kulkee laitumella pieniin parviin hajautuneina.» Lisäksi tässä kauniissa maassa oli erinomaisen vieraanvarainen väestö. Hullunkurisen väärinkäsityksen johdosta tosin oli jossain vähällä syntyä tappelu, kun asukkaat kuulivat hoitajaansa kaipaavan aasin kiljuvan — rosvopäällikkö Mirambolla oli ollut eräällä retkellään aasi mukanaan — mutta kun väärinkäsitys selvitettiin, muodostuivat suhteet sitä herttaisemmiksi. Vihdoin tuli näkyviin Viktoria Njansan rannaton ulappa kuin lakeus sulaa hopeata ja kantajat puhkesivat riemuissaan lauluun ajatellessaan levon ja runsauden päiviä, jotka nyt odottivat kovia kokenutta väkeä.
»Laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle Njansalle.
Kaikki laulakaa ja ääneensä laulakaa, oi ystävät, laulakaa
suurelle järvelle;
Luokaa takaisin maihin katse viimeinen, sitten järveen kääntykää.
»Kauan on siitä kuin maastanne lähditte,
Luota vaimojen, lasten, veljein ja ystäväin;
Sanokaapa, oletteko nähnyt tämän kaltaista vettä,
Siitä kuin suurelta suolamereltä lähditte?
»Huomenna msungu vahvistaa meidät voimallisiksi
Lihalla ja oluella, viinalla ja viljalla.
Sitten hyppelemme ja leikimme päivät pitkät
Ja syömme ja juomme ja laulamme ja leikimme.»
Kuoro: