Vuoden 1817 alussa kuvernööri Macquarie lähetti valtionmaanmittarin luutnantti John Oxleyn tutkimaan edelleen molempia löydettyjä jokia, varsinkin Lachlania, joka niistä näytti mielenkiintoisemmalta. Kerallaan Evans ja valtion kasvitieteilijä, apulaisia ja kaksi venettä Oxley huhtikuussa 1817 saapui Lachlanille, jolle molemmat veneet työnnettiin varustuksia viemään, Oxleyn itse kulkiessa ratsain rantoja pitkin. Joki oli 30 tai 40 metriä leveä ja suuria puita kasvoi sen rannoilla, muodostaen toisin paikoin lehväkaaria uoman yli.
Alkuasukkaita.
Toisella rannalla nähtiin alkuasukkaita, joista parikymmentä ui joen poikki, nakaten yli tultuaan kivikirveensä valkoisten jalkoihin, ollakseen yhtä aseettomat kuin nämäkin. He olivat rotevia, miehuullisia miehiä, isopartaisia. Joillakuilla oli opossumin nahkoista neulotut viitat. Oxley keräsi joukon sanoja, voidakseen tuonnempana keskustella heimojen kanssa, mutta näytti siltä, kuin olisi joka heimolla ollut oma kielensä, niin pienellä alalla näitä sanoja ymmärrettiin. Rannikon murteita ei ensinkään ymmärretty vuoriston takana.
Retkikunta kulki sitten myötämaahan lakeita maita, laatien karttaa ja kooten kasveja. Ruohomaiden kanssa vaihteli matalia pensaikoita, jotka suuresti hidastuttivat kulkua. Alkuasukkaitten ohuita sinerviä savupatsaita näkyi lakkaamatta, mutta viikkokauteen ei tavattu ainoatakaan sielua. Riistaa oli runsaasti ja joessa oivallisia kaloja.
Lakeuksilla.
Kuta kauemmaksi retkikunta eteni, sitä laihemmaksi kävi maa kuitenkin ja kasvullisuus heikommaksi, kunnes matala harva pensasakaasia peitti lakeudet silmän siintämättömiin. Lopulta ei ollut helppo löytää sen vertaakaan laidunta kuin olisi hevosille tarvittu. Oxleyn arvolause maasta alkoi käydä sitä huonommaksi, kuta kauemmaksi hän kulki, ja lopulta hän oli vakuutettu siitä, etteivät nämä lakeudet milloinkaan kelpaisi ihmisen asuttaviksi. Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä nykyään niillä on vahva asutus.
Taivas oli kauttaaltaan ollut selkeä, sadetta ei kukaan muistanut ajatellakaan, maa oli halkeillut kuivuuttaan, mutta siitä huolimatta ilmestyi äkkiä lähestyvän tulvan varoittavia oireita. Eräänä aamuna retkikunta huomasi joessa veden yön aikana nousseen yhden jalan. Ainoa mahdollinen selitys oli se, että vettä oli satanut takana Sinivuoristossa, josta oli loitottu 240 kilometriä, vieläpä niin rankasti, että vesi pian nousi äyräittensä tasalle ja alkoi tulvia niiden ylikin. Koko lakeus alkoi muuttua järveksi, jossa ei näkynyt ainoatakaan paikkaa, mihin retkikunta olisi voinut leiriytyä. Retkikunnan tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Joki alkoi hajaantua lukuisiin haaroihin, jotka lopulta aivan sekaantuivat syntyneeseen rämeeseen, niin etteivät veneet enää löytäneet uomaa. Matkustaminen kävi niin vaivalloiseksi, ettei päästy eteenpäin kuin mitättömiä matkoja, ja kun vesi yhäkin nousi, ei Oxleylla ollut muuta neuvoa kuin poiketa Lachlanilta suoraan sivullepäin, päästäkseen kuivemmalle maalle. Kun näytti mahdottomalta palata takaisin samaa tietä, kääntyi hän lounatta kohti, kulkeakseen siihen suuntaan merenrannalle saakka.
Sangen pian retkeläiset pääsivät jälleen kovalle maalle, joka aluksi oli niin kuivaa, ettei ensimmäisenä päivänä tavattu vettä ollenkaan. Toisenakin päivänä se oli suuren etsimisen takana ja vielä kolmantena ja neljäntenäkin, niin että sekä miehet että juhdat alkoivat nääntyä. Sitten alkoi edessäpäin näkyä korkeanlaisia vuoria ja eräälle näistä retkeläiset nousivat, nähdäkseen maata laajemmalta. Lakeuksilta nousi täälläkin alkuasukkaitten korkeita savupatsaita, vaikka retkeilijät olivat luulleet maan olevan aivan asumatonta. Heidän takaisin leirilleen tullessaan olivat hevoset karanneet vettä ja laidunta etsimään ja viikko kului, ennenkuin ne oli kaikki löydetty.
Pensastiheiköt.
Toukokuun viimeisenä päivänä retkikunta tuli vyöhykkeeseen, jossa kasvoi niin tiheässä oka-akaasiaa ja köynnöksiä, että sen läpi oli aivan mahdoton päästä hakkaamatta tietä kirvein ja tomahawkein. Mailittain täytyi näin raivata polkua, ennenkuin päästiin selvemmille maille.