Alakerran suuri huone jaettiin kahtia, sisempään huoneeseen rakennettiin samanlainen holvikiuas kuin saunaan, ja siitä vähitellen kehittyikin lämmin päähuone. Entinen valtahuone avoliesineen vähitellen jäi keittiöksi. Näin tapahtui varsinkin Keski- ja Etelä-Saksassa. Pohjois-Saksassa talo muodostui toisella tavalla.
Mutta vaikka saksalainen talo niin ollen saikin roomalaisesta monta parannusta, niin jäi se kuitenkin edelleenkin puurakennukseksi ja tai patsaskehärakennukseksi, kuten se oli ollutkin. Katto edelleenkin peitettiin joko oljilla tai paanuilla. Päätylaudat koristettiin, ehkäpä aljettiin jo koristella ullakkoon johtavaa porrastakin leikatuin käsipuin. Mutta huoneen yksinkertainen sisustus pysyi jotakuinkin ennallaan. Ainoastaan kookkaat vuodelaitokset alkoivat nyt käydä yleisiksi.
Talousrakennusten sijotukseen ei sitä vastoin roomalainen esikuva vaikuttanut, vaikka sekin muuttumistaan muuttui, koska asutus nopeaan taajeni lännessä ja etelässä, pohjoisessa ja idässä sitä vastoin pysyi jonkun verran väljempänä. Asutuksen taajetessa täytyi talousrakennuksia entistä enemmän sulloa yhteen, mutta samalla niiden sijotus kehittyi säännöllisemmäksi. Mutta vaikka yhteenkin ahdettuina, pysyivät ulkohuoneet kuitenkin kukin itsenäisenä. Ainoastaan saksilaisten luona ne yhtyivät yhteiseen katettuun tanhuaan antavaksi kokonaisuudeksi, mutta tämä järjestelmä näyttää niin alkuperäiseltä, että se lienee kaikkia muita vanhempi. Kehitys tapahtui eri osissa maata hyvinkin eri tavalla, ja sen vuoksi on nykyään talonpoikainen rakennusmalli Saksan eri osissa niin erilainen, että yhteistä alkumuotoa useinkin on vaikea johtaa.
Saksalaiset tutkijat ovat varsinkin Skandinavian vanhemmalla kannalla säilyneistä rakennuksista koettaneet parsia aukot, joita heidän oman maansa rakennushistoriallisessa kehityksessä on. Skandinaviankin vanha talo oli kauttaaltaan germanilaisella pohjalla. Norjassa esim. oli tulisija keskellä lattiaa, toisissa taloissa aina viime vuosisadalle saakka. Uunimainen seinälle asetettava tulisija saapui sinne vasta toisen vuosituhannen alulla Englannista, mutta se tuli käytäntöön ainoastaan rannikolla. Sisämaassa yhä edelleenkin rakennettiin tulisija entiseen malliin keskelle permantoa.
Maaseutu ja kaupungit varhaisella keskiajalla.
Etelä- ja Länsi-Saksassa, Tonavan ja Rheinin rannoilla, germanilaiset talonpojat jo viidennellä vuosisadalla j.Kr. asuivat Roomalaisilta anastetuissa kaupungeissa. Monet näistä kaupungeista, kuten Trier mahtavine, roomalaisten keisarien rakentamine palatsineen, kultainen Mainz, Strassburg, Regensburg ja Augsburg olivat raunioina, ja hajallisten nelitahoisten rakennuspaasien, temppelien sortuneitten pilarien keskellä kohosi frankkilaisten puisia rakennuksia. Sekin germanilainen väestö, joka oli ollut välittömästi Roomalaisten vallan alaisena, oli pysynyt maanviljelijöinä, he eivät rakentaneet uudestaan hävitettyjä roomalaisia kaupunkeja, vaan kylvivät raunioihin viljaa, kuten Ibn Jakub niminen arabilainen matkustaja ihmeekseen näki. Kuninkaat, ruhtinaat ja ylimyksetkin, kaikki olivat maanviljelijöitä. Vieläpä Kaarlo Suuri oli valtakuntansa ensimäinen maanviljelijä, pitkin valtakuntaa olevista kruununtiloista hallitsija sai päätulonsa. Vanhasta kertomuksesta käy selville, mitä kaikkia rakennuksia tämmöinen kuninkaallinen maatila sisälti: "Tapasimme tällä maatilalla puusta säännöllisesti rakennetun kuninkaallisen asuinhuoneen, kamarin, kellarin, tallin, kolme rakennusta palvelusväkeä varten, kaksi varastohuonetta, yhden keittiörakennuksen, yhden leipomon, kolme vajaa; piha oli vallilla ympäröity, ja vallin päällä oli aitaus." Alemman aatelin rakennukset olivat vielä yksinkertaisemmat. Kaikki, mitä talossa tarvittiin, valmistettiin kotona.
Hunnien hävitysretket 9:llä ja 10:llä vuosisadalla näyttävät antaneen ensimäisen sysäyksen kaupunkien kehitykseen. Muureilla ympäröidyt vanhat roomalaiskaupungit olivat menestyksellä vastustaneet näitä retkeileviä laumoja, jota vastoin maaseutu oli kokonaan ollut niitten hävitykselle alttiina. Siitä seurasi, että asukkaat alkoivat entistä enemmän pyrkiä ahtaampiin keskuksiin, jotka saatettiin linnottaa yhteistä puolustusta varten. Varsinkin irtain väestö muutti kaupunkeihin, kehittyen siellä kaikenlaisiksi käsityöläisiksi. Maanviljelijät edelleenkin jäivät kyliinsä. Siitä pitäen alkoi saksalainen talo kehittyä pois entisestä mallistaan, ensinnä kaupungeissa, jotka sille asettivat aivan toisenlaisia vaatimuksia ja tarjosivat toisenlaisia ehtojakin kuin maaseutu.
Ajan yleinen turvattomuus ehkäisi kuitenkin talonpoikaistalon kehitystä varsinkin semmoisissa seuduissa, jotka useimmin olivat sisällisten ja ulkonaisten sotien jaloissa; rakennukset tuon tuostakin poltettiin ja revittiin, niitä ei voitu enää rakentaa yhtä vankasti, vaan asutus ränstyi. Kykenemättömänä itseään suojelemaan pienempiäkään rosvoritareita vastaan talonpoika etsi maan ja kirkon mahtavain suojelusta, mutta se suojelus hänen täytyi ostaa vapaudellaan! Paremmin kuin muualla osasivat Pohjanmeren rannikko asukkaat ja toiselta puolen alppilaaksojen asukkaat puolustaa itsenäisyyttään, ja näissä seuduissa siitä syystä vielä tänä päivänä tapaamme mahtavimmat, parhaiten rakennetut talonpoikaistalot. Mutta lisäksi tietysti ilmasto ja elinkeinojen erilaisuus vaikutti talojen kehitykseen; toisissa seuduin oli karjanhoito pääelinkeino, toisissa peltoviljelys, toisissa taas viininviljelys, hedelmäviljelys tai metsänhoito. Maan pintamuodostuskin vaikutti ratkaisevalla tavalla rakennusmaihin. Alppimaissa esim., jossa tasaista maata oli niin vähän, täytyi rakennukset sijottaa hajalleen, taikka kerätä huoneita päällekkäin moneen kerrokseen, siten että alemmassa kerroksessa asui karja, keskimäisessä ihminen, ylin kerros oli varastohuoneina. Eroavaisuuksia vaikutti vielä rakennusainekin. Tosin saksalainen talonpoika keskiajalla ja vieläpä nykyaikoihinkin rakensi talonsa pääasiallisesti puusta, mutta semmoisissa seuduin, missä asutuksen taajenemisen taikka huonon metsänhoidon kautta hirsien hinta oli kohonnut ylenmäärin, aljettiin käyttää yhä enemmän kiveä. Alppimaissa rakennukset enimmäkseen olivat ladottuja hirsirakennuksia, s.o. seinät olivat kokonaan hirsistä, ja ovat niin vielä tänäpäivänäkin. Mutta muualla saksalaisella alueella on patsaskehä melkein yksinomaan vallalla.
Saksalaisen maalaistalon monet eri muodot voidaan yhdistää kahteen suurempaan ryhmään, toinen on alasaksalainen ryhmä, joka käsittää saksilaisen ja friisiläisen talon, toinen yläsaksalainen ryhmä, johon kaikki muut vaihtelevat muodot yhdistetään. Alasaksalainen talomuoto on vallitsevana alueella, jonka eteläraja kulkee Maasista Oderiin, melkein suoraan lännestä itään. Siitä etelään talot ovat yläsaksalaista mallia. Slaaveilta vallatuissa itäisissä maakunnissa taas, varsinkin Oderin itäpuolella, käytetään sekaisin kumpaakin rakennusmailla, koska asukkaatkin ovat tulleet eri osista maata ja kukin toi oman rakennusmallinsa mukanaan.
Aina 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka piti saksalainen talonpoika itsepintaisesti kiinni keskiajalla kehittyneestä talonmuodosta. Kaupunkien vaikutus oli hyvin pieni. Sen vuoksi maalaistaloissa tuskin on huomattavana minkäänlaista kehitystä keskiajasta aina 19:nen vuosisadan keskivaiheille saakka. Vasta kulkuneuvojen parantuminen sai aikaan mullistuksen. Nykyään aljetaan kaikkialla yhä enemmän luopua vanhasta historiallisesta mallista ja maaseudullakin omistaa kaupunkilaisia muotoja. Höyryn ja sähkön aikakauden tasaava käsi käy tälläkin alalla kautta maan.