Kölnin vanhat ja uudet julkiset rakennukset ovat liian lukuisat, että niitä rupeisimme luettelemaan. Ne todistavat samalla kaupungin entistä mahtavuutta ja sen nykyistä voimistumista. Mutta kaikista vie voiton vanha gootilainen tuomiokirkko. Suurenmoinen on sen suunnitelma, valtaavat sen suhteet. Se ei ole yhden mestarin luoma, vaan monet sukupolvet ovat sitä miettineet ja rakentaneet. Tuomiokirkon peruskivi laskettiin v. 1248, Hohenstaufien aikana. Suunnitelman laatijasta ei ole vielä tänäpäivänäkään tietoa uutterista tutkimuksista huolimatta. V. 1322 oli vasta kuori valmis, v. 1347 aljettiin rakentaa päälaivaa ja toista tornia. Mutta kaikenlaisten valtiollisten rettelöitten vuoksi työ edistyi niin hitaasti, että vielä uskonpuhdistuksen aikana päälaivakin oli vain osaksi valmis, tornit aivan keskeneräiset. V. 1560 työ kokonaan seisahtui. Ranskalaiset vallankumouksen jälkeisissä sodissa käyttivät sitä heinälatona. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla heräsi kaikkialla Saksassa halu valmistaa tämä suurenmoinen rakennustyö, joka uhkasi puolitekoisena luhistua raunioiksi. Ruhtinaat ja kansalaiset uskontunnustukseen katsomatta alkoivat koota varoja, ja alkuperäisiä suunnitelmia noudattaen ryhdyttiin kirkkoa valmiiksi rakentamaan. Mutta monta vuosikymmentä vaati yhä vielä työ. Vasta kesällä 1880, 632 vuotta peruskiven laskemisen jälkeen, olivat tornien huiput saaneet valtaavan suuret ristikukkansa, ja samana syksynä kirkko, keisarin, keisarillisen huoneen ja lukemattomain virallisten ja virattomain henkilöitten kokouksessa juhlallisesti vihittiin.
Kölnin tuomiokirkko on suurin Saksan kaikista rakennuksista. Strassburgin tuomiokirkon pinta-ala on 4,087 neliöm., Kölnin tuomiokirkon sitä vastoin 6,166 neliöm. Tornit, joitten korkeus on 156 metriä, ovat 18 metriä korkeammat Rooman Pietarinkirkkoa, 19 metriä korkeammat Keopsin pyramidia. Koko rakennus aina tornien ristikukkasiin saakka on hiekkakiveä.
Saadaksemme käsityksen tämän kirkon valtaavista suhteista ja sen osain ihmeteltävästä sopusoinnusta, nousemme parville ja torneihin. Eteläisestä ovesta nousemme kiertoportaita 137 porrasta kirkon ulkopuolitse kiertävälle ulkoparvekkeelle, jolle näkyy lukematon joukko pilareita, rohkeita kaaria, sakaroita, ja joita rakentajat ovat koristaneet kaikenlaisilla sadevettä syytävillä hirviöillä. Valtaavan rakennustaiteellisen runoelman tavoin vaikuttaa kirkko katsojaan. Noustuamme vielä 98 porrasta olemme kattoa kiertävällä ylemmällä ulkoparvekkeella, jonka pituus on puolen kilometriä. Täältä vasta näemme, kuinka mahtavan suuria kaikki nuo sakarat, ristit ja muut koristeet ovat, vaikka ne alhaalta nähden näyttävät niin vähäpätöisiltä. Unohtumattoman vaikuttava on täältä näköala kuoron puolelle, 94 porrasta noustuamme olemme kirkon harjalla, rautaisessa tornissa, "harjanratsastajassa", josta avautuu ympärystöön laaja näköala. Sieltä varsinkin näkyy itse kirkon perusmuoto, selvä risti. Ainoastaan toisessa päässä kohoavat vielä molemmat tornit voittamattomaan korkeuteen. Niitten reunapilarien sisällä kulkevat portaat edelleen yhä korkeammalle, aina ylimpäin ristikukkasten juurelle, jotka sieltä nähden ovat kuin melkoisia puita. Samalla kun Kölnin tuomiokirkko on mahtavimpia, on se myös nykyisessä asussaan tyylinmukaisimpia gootilaisia kirkkoja, mitä yleensä on olemassa.
Kölnin alapuolella Rhein tulee Saksan vilkkaimpaan teollisuusseutuun. Keski-Europassa tuskin on toista aluetta, jossa asutus olisi yhtä taaja, kuin Wuppernin ja Ruhrin laaksoissa. Krefeldin, Dortmundin ja Remscheidin välillä on helppo piirittää 2,000 neliökilometrin alue, jolla asuu 3 miljonaa ihmistä, s.o. 1,500 ihmistä neliökilometrillä.
Jo Siegin laaksoa Rheinistä noustessamme tulemme piankin seutuun, jossa vuorimiehen tervehdys ja vuorimiehen puheenparret kaikuvat ylinnä, koska melkein koko väestö saa toimeentulonsa vuoriteollisuudesta ja malminsulatuksesta. Monen monessa paikassa näkee täällä maan joka aamu nielevän sisäänsä sadottain vuorimiehiä, jotka päiväkauden raatavat sen uumenissa ja vasta yöksi pääsevät jälleen ihmisten ilmoille. Maanpinta on kauttaaltaan täynnään kaivosreikiä; sulatusuunien piippuja ja savuja kohoo joka puolella. Täällä louhitaan sekä kuparia että hopeata, mutta varsinkin rautaa, joka on Saksan metalliteollisuuden perustus, vaikkei oma maa kykenekään tuottamaan niin paljoa harkkorautaa, kuin koneteollisuus tarvitsee. Siegenin sulatusuunit ovat Saksan suurimmat.
Rheinin teollisuusalue.
Mutta vasta kun täältä kuljemme pohjoiseen, tulemme varsinaiseen teollisuusmaahan. Sikäläinen teollisuus etupäässä perustuu mannun aarteihin. Iserlohnin luona saadaan melkoiset määrät sinkkiä ja valmistetaan messinkiä. Mutta vielä paljon tärkeämpiä ovat Ruhrin alueen mahtavat kivihiilikerrokset, joita on kaikkiaan noin 2,000 neliökilometrin alalla; tästä alueesta 1,200:lla kaivetaan. Kivihiilikaivoksien läheisyyden vuoksi on varsinkin vanha westfalilainen Dortmund kehittynyt suureksi teollisuus- ja vuorikaivantokaupungiksi, ja monessa muussa vanhassa rappeutuneessa kaupungissa on vuoriteollisuus virittänyt uutta elämää. Uusia kaupungeita ja kyliä on noussut kuin sieniä sateen jälkeen, taaja rautatieverkko on punoutunut kautta maan, kaikkialla on kivihiilikaasutehtaita, rautatehtaita, kaikkialla vallitsee vireä teollinen elämä valo- ja varjopuolineen. Seudusta on rauha kadonnut, ainainen savu kattaa maata, nokee niityt ja vainiot; vanhat lehmukset, joitten loppuiällä tämä teollisuus on kehittynyt, alkavat sen vuoksi lakastua ja kuolla. Parisataatuhatta työmiestä työskentelee täällä yksistään hiilenkaivamisessa.
Essen, Ruhrin pohjoispuolella, on kuulu varsinkin Krupin valuterästehtaista, jotka laatuaan ovat maailman suurimmat. Jo matkan päästä vaeltaja arvaa lähestyvänsä sotajumalan työpajoja, sillä kaiket päivät jymisevät siellä tykit — tehtaan koeammunnoista. Saapuessaan kaupunkiin, jossa jo on 210,000 asukasta, hän näkee jättiläistehtaan, joka kaikkine rakennuksineen valtaa noin 350 hehtaaria maata. Neljä masuunia ja yli 1,500 muunlaista uunia kohoo ympärystöään korkeammalle nokisten tehdasrakennusten monimuotoisesta ryhmästä. Muutamat näistä jättiläisuuneista ovat 70 metriä korkeat. Suuren lasiholvin alla voimme täällä nähdä molemmat kuulut jättiläisvasarat työssä. Ihmeteltävää on, kuinka tarkasti enemmän kuin 50,000 kiloa painava hehkuva teräsmöhkäle kulkee alasimelle. Tunnustellen valtaava moukari ensin lähestyy teräsmöhkälettä, sitten kuuluu lyhyt vihellys, miehet väistyvät syrjään, ja nyt alkaa moukari iskeä, niin että maa tärisee jalkain alla ja näyttää siltä, kuin täytyisi teräsmöhkäleen valtaavien iskujen alla hajota pirstaleiksi. Yhtä suunnattomat kuin ovat tehtaan voimat, yhtä suurenmoiset ovat valmistuksetkin. Täältä käyvät useimmat maailman vallat tykkejään tilaamassa, sillä Krupin tehtaat ovat yhä tykkien valmistuksen puolesta maailman ensimäiset. Tehdas valmistaa myös panssarilevyjä, jotka ovat kaikkia tunnetuita paremmat, rautatiekiskoja, pyöriä y.m. Kymmeniätuhansia työmiehiä on siinä työssä, suunnattomat ovat ne raaka-ainemäärät, mitä tehdas kuluttaa, sekä hiiliä, joita saadaan paikalta, että rautamalmeja, joita on osaksi tuotava ulkomailta kotimaisten lisäksi, varsinkin Espanjasta.
Wupperin laakso on toinen suurteollisuusalue. Alkuaan sikäläinen teollisuus enemmän mukautui seudun maantieteellisiin oloihin, jokeen, y.m., mutta rautatieverkon laajentumisen, kanavain rakentamisen kautta se on yhä enemmän vapautunut niistä. Nopeasti virtaavan, kirkasvetisen Wupperin laaksossa kehittyi jo vuosisatoja takaperin palttinan valkaisu. Vielä 18:n vuosisadan jälkipuoliskolla olivat joen vihannat rannat täynnään valkoisia lankoja ja palttinoita, joita sadat ihmiset lakkaamatta kastelivat ruiskuttamalla niitten päälle vettä. Seitsenvuotisen sodan aikana levisi tänne turkinpunaisen värjäämisen taito, joka pian kehittyi niin korkealle, että sikäläinen turkinpuna alkoi vallita kaikkia markkinoita, jopa itse Turkissakin pitää puoliaan oikean kotimaisen tuotteen rinnalla. Tästä vähäpätöisestä alusta on kehittynyt Elberfeld-Barmenin kaksoiskaupunki (yhteensä hyvän joukon päälle 300,000 asukasta). Satoja tehtaanpiippuja kohoo tässä vilkkaassa kaupungissa ilmoille, ainiaan kiitelevät junat edes ja takaisin sen ympärillä, kaupungin kaduilla virtaa taukoomaton liike, Manchesteriin verrattava on tämän keskustan kuuma teollisuuselämä. Muita teollisuudenhaaroja ylinnä on Elberfeld-Barmenissa yhä kutomateollisuus. Wupperin laakso on molemmille kaupungeille jo aikoja sitten käynyt liian ahtaaksi, kilvan ne kiipeävät sen kaltaita mäkiä kohti, joille pohatat ovat rakentaneet komeita huviloitaan. Kehruutehtaita, palttinatehtaita, värjäystehtaita, verkatehtaita on täällä loppumattomiin. Kutomateollisuuteen ja valkaisuun liittyi jo aikaisin hienotakeitten valmistus, koska lähiseutu on rikasta raudasta. Iserlohn on kuulu varsinkin neuloistaan ja pronssitavaroistaan, Remscheidissä valmistetaan kaikenlaisia rauta- ja terästavaroita. Solingen on kautta maailman tunnettu teräasevalmistuksestaan, veitsistään, saksistaan ja miekanteristä. Muita tehdaspaikkoja mainittakoon Bochum, joka valmistaa rautatiekiskoja ja vaununosia, sekä Rheinin rannalla Düsseldorf, joka on sekä satamakaupunki että tehdaspaikka, vieläpä taiteenkin koti. Düsseldorfin maalausakatemiassa sai moni vanhempi suomalainen maalari taiteellisen pohjauksensa. Rheinin vasemmalla puolella, jonkun matkan päässä virrasta, on Crefeld, Saksan silkkiteollisuuden pääpaikka, Ruhrin suussa taas Duisburg ja Ruhrort, jotka ovat etenkin tärkeitä satamakaupungeita. Lukuisain rautateitten avuksi on täältä rakennettu itäänpäin maan poikki kanavia, joita jo kuljetaan Weseriin ja Pohjanmereen, ja suurenmoisen Keskimaan kanavan valmistuttua Elbeenkin. Näitten kanavain määrä on huojentaa rautateiden työtaakkaa raskaan joukkotavaran, etupäässä kivihiilen kuljetuksessa. Saksan agraarit ovat niitä viimeiseen saakka vastustaneet, koska he pelkäävät Amerikan viljankin sitä tietä entistä helpommin pääsevän maahan, kilpailullaan vaikeuttamaan kotimaisen maanviljelyksen toimeentuloa. "Mutta ne rakennetaan sittenkin", kuten nykyinen keisari sanoi, tämän alueen tuotanto on niin suureksi kehittynyt, ettei taajakaan rautatieverkko kykene sen vaatimuksia tyydyttämään.
Kauempana Rheinin rannasta, aivan Belgian rajalla, on vanha Aachen, nykyään niinikään vilkkaan teollisuuden keskusta. Aachenin teollisuus perustuu sikäläiseen kivihiileen, josta kuitenkin suurin osa on Belgian puolella. Rauta-, sinkki- ja lyijytehtaitten keralla on täällä suuria lasitehtaita, kutomateollisuuden aloista on varsinkin vanha verkateollisuus aikaansa seurannut ja puoliaan pitänyt. Aachenissa on nykyään 140,000 asukasta. Roomalaisten aikana se jo oli tärkeä kylpypaikka, ja niin se on vielä tänä päivänäkin. Kaarlo Suuren aikana se oli frankkilaisen valtakunnan pääkaupunki. Tämä hallitsija onkin haudattu sen ikivanhaan tuomiokirkkoon, jonka vanhin osa on kahdeksannelta vuosisadalta, bysantilaiseen tyyliin rakennettu; mutta kuulun keisarin hautaa ei ole löydetty. Vanhan maineensa vuoksi Aachen kauan oli Saksan kuninkaitten kruunauskaupunki. Mutta muutoin ovat sen vanhat rakennukset enimmäkseen saaneet väistyä uuden ajan tieltä, kadut ovat nyt leveät, talot uudenaikaiset, ja vilkas liike- ja teollisuuselämä hukuttaa tohinaansa vanhain aikain muistot. Aachen välittää melkoista kauppaa Saksasta Belgiaan.