Berlinin ulkomuoto ei siis oikeastaan ole saksalainen; sillä on uudenaikainen kansainvälinen sävy. Sama on suuressa määrin asukkaittenkin laita. Ei edes puolet miljonakaupungin asukasluvusta ole oikeita Berlinissä syntyneitä berliniläisiä. Noin 60 pros. on muualta muuttaneita. Enimmäkseen ovat nämä "ulkolaiset" tulleet muualta Saksasta, mutta paljon on myös ulkomaalaisia, varsinkin puolalaisia ja juutalaisia, ynnä itämaalaisia, jopa Japanista ja Kiinasta saakka. Berliniläinen onkin "ahkera ja uuttera kuin saksalainen, sitkeä kuin slaavi, vilkas ja sukkela kuin ranskalainen, puhelias, itsetietoinen ja rehentelevä niinkuin juutalainen." Siinä saksalaisen kirjailijan lausunto oman pääkaupunkina nykyisestä "yleisihmisestä". Berliniläisen puheenmallikin on sen vuoksi muodostunut toisenlaiseksi kuin muitten saksalaisten. Se ei enää ole alasaksaa, niinkuin vielä pari vuosisataa takaperin, mutta se ei vielä ole kirjakieltäkään, vaikka siksi vähitellen muuttumaisillaan, vaan se on oma berliniläinen välimuotonsa. Sen tunnetuin — ja pilkatuin — omituisuus on se, että se aina ääntää g:n j:ksi, seurasipa perässä mikä ääntiö hyvänsä, (berliniläinen ei sano "ganz", vaan "janz"). Mutta epäilemättä nämä omituisuudet ovat katoamassa.
Luomme lyhyen silmäyksen Saksan nuoren pääkaupungin julkisiin rakennuksiin ja upeimpiin katuihin.
Julkinen Berlin.
Berlinin tunnetuin osa, sen varsinainen keskusta, on "Unter den Linden" (Lehmuskuja), joka idästä länteen kulkee Spreen saarelle, kaupungin vanhimpaan keskustaan, päättyen vastapäätä keisarillista linnaa. Tällä saarella on linna, suunnikkaan muotoinen rakennus, joka on Berlinin suurimpia. Se osa, joka on Spreen puolella, on verraten vanhanaikainenkin, toiset osat sitä vastoin ovat uudenaikaiseen tyyliin rakennettuja loistorakennuksia. Melkein kaikki rakennustyylit, mitä Saksa on nähnyt, siitä kun linna 1400 luvulla perustettiin, ovat siinä yhä vieläkin edustettuina. Mutta sisustassa, linnan 600 salissa, on uusi aika vallalla.
Linnan ympärillä on pienellä alalla Berlinin "klassillinen" osa. Sitä vastapäätä on "Lustgarten" nimisen puiston takana "Vanha museo" pilaristoineen, pilarikujan kautta yhteydessä "Uuden museon" ja kreikkalaiseen tyyliin rakennetun "Kansallisgallerian" kanssa. Linnan ja museoitten välillä kohoo uusi, tuskin vielä täysin valmiskaan tuomiokirkko. Linnan edustalla on keisari Wilhelm I:sen muistoksi rakennettu suurenmoinen muistopatsas, tilan ahtauden vuoksi osaksi Spreeltä vallatulla pohjalla. Lähistöllä on vielä komea palatsimainen rakennus — edustallaan Neptunuksen kuvapatsas —, joka ei kuitenkaan ole sen kummempi kuin keisarin talli.
Linnantorilta johtaa sotaisilla kuvapatsailla koristettu silta "Unter den Lindenille", jonka vastakkaisesta päästä lehmuksien yli häämöttää kreikkalaiseen tyyliin rakennettu "Brandenburgin portti".
"Oopperanaukio" Lehmuskujan päässä on historiallisen Berlinin keskuksia, johon muukalaisetkin ensinnä tutustuvat. Aukiolle näkyy toiselta puolelta Linna ympäristöineen, taaempana Raatihuoneen suora, poikki viistetty torni; vastakkaiselta puolelta taas vanhan keisari Wilhelmin yksinkertainen palatsi, jossa hän elämänsä loppuun saakka asui, ja Fredrik Suuren komean muistopatsaan takaa Lehmuskuja. Oopperatalo on jotenkin vaatimaton rakennus, mutta saanee pian luovuttaa paikkansa uudelle. Sitä vastapäätä on Yliopisto, jossa opiskelee yli 8,000 ylioppilasta, ja Akademia. Lähempänä siltaa on sillä puolella Asehuone (Zeughaus), joka on sisustettu "kunniahalliksi" (Ruhmeshalle). Sinne on koottu kaikki mainehikkaat muistot Preussin sotahistoriasta ja seinät koristettu suurenmoisilla maalauksilla, jotka esittävät taistelukuvia. Onpa siellä ruotsalaisia nahkatykkejäkin Kolmenkymmenen vuoden sodan ajalta, mutta enimmän kuitenkin ranskalaista sotasaalista. Asehuoneen pihassa keisari joka vuosi vannottaa rekrytit ja vihkii lipun.
"Unter den Linden" tuskin enää vastaa maailmanmainettaan. Vaikeanlaista on lehmusten toimeentulo maailmankaupungissa, huolimatta uupumattomasta huolesta, jolla niitä vaalitaan. Vanhoja kuolee, uusia istutetaan niitten sijalle, komean vanhan lehmuksen vieressä seisoo nuori taimi, jonka latva ei ulotu vierustoverin alimpiinkaan oksiin. Katua kulkee yksi ratsastie, kaksi kivettyä ajotietä kuormia varten ja sementillä silattu ajotie keveämpiä ajoneuvoja varten. Kahden puolen on leveät jalkakäytävät. Palatsit ovat suureksi osaksi vanhahkoja ja vähäpätöisiä, eikä niitten rivi sen vuoksi ole niin komea, kuin miljonakaupungin keskustassa odottaisi. Mutta suuria tuumia on vireillä "Unter den Lindenin" lähiseutujen uudestaan rakentamiseksi.
Muun muassa aiotaan Brandenburgin portti repiä, jotta "Lehmuksien alta" on vapaa pääsy Eläintarhaan (Thiergarten), Berlinin laajaan kaupunginpuistoon. Siellä hyväilevät silmää rehevät nurmikot, somat keinotekoiset lammet, vanhat, yhä voimalliset puut ja oivalliset lasten leikkipaikat. Teitä, polkuja risteilee joka suunnalle, ja tuon tuostakin viiltää puiston kautta raitiotie, jotta pääsy etäisistäkin kaupunginosista on nopea ja helppo. Siellä täällä on kuvapatsaita. Onpa puistossa kokonainen kuvapatsaskujakin, keisari Wilhelm II:sen perustama "Siegesallee" (Voittokuja), jonka kahden puolen Brandenburgin ja Preussin hallitsijat Albrekt Karhusta alkaen muistuttelevat itseään valkoiseen marmoriin kuvattuina. Keisari on tämän huoneensa ylistyksen lahjottanut Berlinin kaupungille, joka on hieman sekavilla tunteilla sen vastaanottanut. Joukossa on semmoisiakin hallitsijoita, joita tuskin sietäisi kuvapatsailla muistella. Kansanhuumori nimittääkin kujaa "Nukkekujaksi" (Puppenallee).
"Voittokujan" pohjoispäässä kohoo korkea "Voittopatsas" (Siegesdenkmal), joka on granitista, hiekkakivestä ja pronssista rakennettu ja 61 metriä korkea. Pilarin varsi on täynnään tanskalaisia, itävaltalaisia ja ranskalaisia tykkejä, jotka Preussiin viime sodissa anastettiin; sen päässä seisoo Preussin haltijatar voiton jumalattareksi kuvattuna.