Kaupungit ja maaseutu.
Kaupungit tulivat omillaan toimeen ja maaseutu niinikään. Suurin osa väestöstä oli vielä maanviljelijöitä. Preussissä asui koko väestöstä 73 pros. maalla, ainoastaan 27 pros. kaupungeissa. Melkein koko maalaisväestö oli maanviljelijöitä; käsityöläisiä maalla oli tuskin nimeksikään; käsityöläisten asettumista maaseuduille vaikeuttivat, jopa kokonaan estivätkin, vielä vuosisadan alulla lait. Mutta toiselta puolen suuri osa kaupunkilaisistakin elätti itseään maanviljelyksellä. Siten vuosisadan alussa ehkä enemmän kuin 80 pros. koko väestöstä oli maanviljelijöitä. Mutta kaupungit olivatkin silloin vielä melkein järjestään pieniä. Tuhannesta kaupungista ei parillakymmenelläkään ollut 10,000 asukasta. Melkein puolessa oli vain tuhatkunta. Vuosisadan alkupuolella olivat lato ja navetta vielä yhtä tarpeellisia rakennuksia kaupunkitaloissa kuin asuinhuonerivikin. Kaupunkilainen maanviljelijä koetti, samoin kuin maaseutulainenkin, tulla omillaan toimeen. Käsityöläisistä hän tuskin tarvitsi muita kuin seppää ja vaununtekijää. Sen aikuiset talonpojat vielä enimmäkseen teurastivat, leipoivat, muurasivat, kehräsivät, kutoivat, tekivät puusepäntyöt, värjäsivät ja ompelivat, vieläpä keittivät suopansakin ja panivat oluensa. Varsinkin tuli kansa vielä suureksi osaksi toimeen omilla kotokutoisilla kankaillaan. Oma kasvattama pellava, omain lampaitten villa muokattiin, kehrättiin ja kudottiin ja vielä vaatteiksikin valmistettiin maanviljelijän omassa talossa — niinkuin Suomessa osaksi yhä vielä tapahtuu.
Käsityöt ja käsityöläiset.
Samanlaiset olot vallitsivat ritarien omistamilla suurtiloillakin Preussin itäosissa. Sielläkin tilalla itsellään valmistettiin melkein kaikki, mitä sen hoito ja hoitajat tarvitsivat. Mikäli tavallinen väki ei kyennyt töitä suorittamaan, pidettiin tiloilla niitä varten erityisiä käsityöntaitavia, jotka olivat tilan palkoissa. Kaupungeissa käytettiin varsinaisten ammattilaisten apua jonkun verran enemmän. Ja milloin käsityöläisten apua tarvittiin, oli työ tehtävä talossa, ei ammattilaisen kotona, samoin kuin meillä yhä vielä maaseuduilla. Käsityöläiset sen vuoksi elivätkin vuosisadan alussa varsin niukoissa oloissa muuhun väestöön verraten. Samoin oli koko taloudellinen järjestys kauttaaltaan keskiaikaisella kannalla. Käsityötä vallitsi ammattikuntalaitos, maaseutu taas oli perinnöllisen alustalaisuuden alainen. Ammattipakko oli vielä periaatteessa voimassa kaikkialla, vaikkapa muutamia pahimpia epäkohtia olikin poistettu.
Maaorjuus.
Perinnöllinen alustalaisuus taas oli päässyt valtaan vasta uuden ajan alussa, varsinkin nykyisen Saksan itäosissa. Perintöalustalaisuus oli perinnöllinen sääty, samoin kuin aatelikin ja porvarissääty, mutta oikeuksien sijasta se tuotti asianomaiselle vain koko joukon vapautta rajottavia velvollisuuksia tilanhaltijaa kohtaan. Ilman tilanhaltijan lupaa eivät perinnölliset alustalaiset saaneet tilalta pois muuttaa. Pois muuttaneet alustalaiset voitiin ulkona syntyneine lapsineenkin pakottaa palaamaan tilalle. Jos he mielivät mennä naimisiin, niin piti siihen olla isännän lupa, ja tämä lupa hyvin usein kiellettiin. Alustalaisten lapset eivät saaneet ilman isäntäväen lupaa opiskella eivätkä valmistautua porvarillisiin ammatteihin. Kasvettuaan täysi-ikäisiksi täytyi alustalaisten tulla näyttämään itseään isäntäväelle, jotta tämä sai ottaa ne, jotka olivat kunnollisimmat, pakolliseen palvelukseen, hyvin niukkaa palkkaa vastaan. Isännällä oli oikeus rangaista alustalaisiaan ruoskalla, kaulapannalla ja jalkapuulla. Maata viljeleväin alustalaisten tuli suorittaa tilaan raskaat verot. Preussin talonpojat elivät niin ollen täydellisessä maaorjuudessa vielä 19. vuosisadan vaihteessa. Mutta jo vuosisadan alussa sekä alustalaisuus että maaorjuus lakkautettiin kaikkialla Saksassa. Muutamissa toisissa Saksan valtioissa se oli tapahtunut jo edellisen vuosisadan lopulla. Talonpoikain maaomistusoikeus asetettiin yksityisoikeuden pohjalle. Mutta tätä varten täytyi heidän tilanomistajalle luovuttaa suuri osa viljelmästään maasta, kolmas osa, toisin paikoin puoletkin. Vasta näitten ja monien muitten parannuksien kautta pääsi maanviljelys varsinkin valtakunnan itäosissa vaurastumaan, niin että se kykeni elättämään entistä paljon suuremman väkiluvun.
Ammattivapaus.
Yllykkeen näihin parannuksiin sai Preussi ja Saksa yleensäkin Ranskan vallankumouksesta. Sieltä tuli myös virike ammattivapauden aikaan saamiseksi. Niissä Saksan maissa, jotka 19. vuosisadan alulla joutuivat Ranskan vallan alle, toteutettiin ammattivapaus heti. Samalla lakkautettiin pätevyysvaatimus. Preussi ja muutamat muut valtiot seurasivat esimerkkiä, toisissa entiset olot pysyivät kauemmin voimassa.
Näitten ja useitten muitten samanlaisten parannusten kautta oli perustus laskettu Saksanmaan taloudellisten olojen uudistukselle. Mutta vasta toisella mainitsemallamme aikakaudella tämä rakennus todella alkoi kohota perustuksistaan. Taloudelliset vapausoikeudet, henkilön ja omaisuuden turvaaminen, eivät vielä riittäneet tietä raivaamaan uudenaikaiselle teknikalle ja suurteollisuudelle, jotka olivat Englannissa jo 18. vuosisadan viimeisinä vuosikymmeniä mullistaneet taloudellisen elämän. Sitä varten oli ensinnä saatava aikaan yhtenäinen taloudellinen alue ja liikeneuvot uudistettavat. Ja Napoleonin sotain uuvuttama Saksa lisäksi tarvitsi pientä virkistysaikaa, ennenkuin se saattoi koota niin mahtavia pääomia, kuin uuden teknikan toteuttaminen vaati.
Vasta 1830-luvun puolivälissä nämä vaatimukset oli täytetty. 1833-vuoden tulliliittojen kautta suurin osa Saksanmaasta, 18 valtiota, joissa asui noin 23 miljonaa ihmistä, yhtyi yhdeksi tulli- ja kauppa-alueeksi, ja melkein joka vuosi tulliliiton alue sen jälkeen yhä laajeni.