Koneteollisuuden valtaava kehitys vaikutti elähyttävästi useihin muihin teollisuudenhaaroihin, varsinkin rautateollisuuteen ja hiilikaivoksiin. Hiilentuotanto on vuosisadan kuluessa kohonnut 40-kertaiseksi, raudan tuotanto puolessa vuosisadassa 50-kertaiseksi.
Mutta koneteollisuuden kehitys taas suuressa määrin riippui semmoisten suurteollisuuksien kehityksestä, jotka eivät syntyneet omista jutuistaan, kuten edellä mainitut, vaan kehittyivät käsitöistä ja niiltä alaa riistivät. Sillä juuri kone oli pääaseita, joita uudet suurliikkeet käyttivät kukistaakseen pienien teollisuusliikkeitten kilpailun.
Tämä kehitys alkoi Saksassa viime vuosisadan keskivaiheilla, jopa vähän ennenkin. Samoin kuin Englannissa jo 18:lla vuosisadalla, täytyi nyt Saksassakin toisen teollisuudenhaaran toisensa jälkeen alistua koetukseen, voitiinko siihen konetyötä sovelluttaa ja voitiinko se siis muuttaa suurteollisuudeksi. Ja tulokseksi tuli, että melkein kaikilla tärkeimmillä tuotannon aloilla voitiin suuri osa työstä suorittaa itsestään toimivien koneitten kautta.
Mullistukset ja kärsimykset.
Nämä valtaavat muutokset taloudellisen elämän alalla, joita tilasto kuivin numeroin esittää, eivät voineet tapahtua ilman syvälle käyviä kärsimyksiä kansan elämässä. Ehkä kaikista syvimmin koski kansan elämään kutomateollisuuden mullistus. Vuosisadan alussa tarvittiin kymmenkunta kehrääjää yhtä kutojaa kohti, mutta koneteollisuuden kautta suhde muuttui siten, että vuosisadan lopulla kutojain luku oli melkein kahta vertaa suurempi kuin kehrääjäin. Kehruusta olivat ennen saaneet toimeentulonsa lukemattomat ihmiset. Vielä vuosisadan alussa kehräsivät naiset joka kodissa. Mutta sitä paitsi oli kehruu laajoilla aloilla väestön pääelinkeino. Varsinkin pellavan kehruu oli niin laajalle levinnyt, että sotamiehiäkin opetettiin kehräämään, koska langat eivät muutoin riittäneet. Saksan kansa käytti vuosisadan alkupuolella enimmäkseen liinavaatteita. Kun siis Englannissa opittiin liinaakin koneilla kehräämään, ja englantilaiset liinalangat ja sitten kehruukoneet saapuivat Saksaan, niin joutuivat sen kautta lukemattomat saksalaiset kehrääjät mitä ankarimpaan taloudelliseen ahdinkoon. Kehruupula oli ylimmillään viime vuosisadan keskivaiheilla. Tuhansia puutteen alaisia ihmisiä sorti nälkälavantauti silloin ennenaikaiseen hautaan. Hätä oli suuri varsinkin niissä kylissä, joitten toimeentulo melkein yksinomaan perustui kehruuseen, joilla oli maaomaisuutta aivan riittämättömästi väestön elättämiseksi. Varsinkin Schlesiassa ja Lausitzissa oli pula ankara, ja sukupolvien kuluessa heikontuneen kehrääjäkansan oli hyvin vaikea päästä elämään uusien elinkeinojen varassa. Käsinkehrääjäin luku oli vielä v. 1849 yli 84,000, kaksitoista vuotta myöhemmin sitä vastoin ainoastaan 14,500. Nämä luvut kertovat kuivaa kieltään suunnattomasta kurjuudesta, jonka kautta elinkeino hävisi. 1860-luvulla käsin kehruu sitten melkein kokonaan lakkasi. Ahkerinkaan ei sen kautta enää voinut ansaita enempää kuin — 6 pfennigiä päivässä. Viimeiseen saakka koetettiin kuitenkin silläkin elää. Mutta kankurienkin ammatissa pääsi sama kurjuus valtaan, koska parempi ja huokeampi englantilainen tuote vähitellen anasti saksalaisen tavaran myyntialueita toisen toisensa jälkeen. Englannissa vallitsi jo kaikkialla konetyö, Saksassa koetti käsityö vielä viimeiseen saakka puoliaan pitää. Tästä pulasta on Gerhard Hauptmann saanut aiheen järisyttävään "Kankurit" nimiseen näytelmäänsä.
Levollisemmin ja helpommin tapahtui siirtyminen uusiin oloihin puuvillateollisuuden alalla, koska tätä teollisuutta ei ennen sanottavasti ollut. Erzgebirgessä ja Vogtlandissa (Thüringerwaldin itäpäässä) asui kuitenkin noin kolmisenkymmentätuhatta puuvillankehrääjää, jotka tätä ammattia käsityönä harjottivat. Kun Englannissa puuvillakehruu alkoi koneteollisuudeksi kehittyä, niin joutui tämä väestö alussa vaikeaan taloudelliseen pulaan, mutta nopeaan se oppi konekehruuseen, osaksi hallituksen avulla, ja saattoi elinkeinonsa säilyttää, vaikka muuttuneissa oloissa. Melkoisessa määrin auttoi puuvillankehruun kehitystä Saksassa Napoleonin aikaansaama mannermaan sulkeminen, jonka kautta Englannin kilpailu joksikin aikaa lamautui.
Ammattikunnat ja teollisuustyöväki.
Yhdeksännentoista vuosisadan alussa olivat mestarit ja muut itsenäiset liikkeenharjottajat ammattilaisten tärkein luokka. Sällien ja oppipoikain luku ei silloin ollut läheskään yhtä suuri kuin itsenäisten mestareitten. Baijerissa oli 1790:n vaiheilla mestareita 40,000, sällejä vain puolet tästä määrästä, eikä oppipoikia neljättä osaakaan. Nämä numerot osottavat, että ammattien harjottajat yleensä olivat itsenäistä väkeä. Olot ovat kuitenkin kuluneen vuosisadan aikana perinpohjin muuttuneet, toiselta puolen sällien ja oppipoikain luvun lisääntymisen kautta mestareihin verraten, toiselta puolen suurteollisuuden kautta. Viime vuosisadan lopulla oli Saksassa itsenäisiä ammatinharjottajia tuskin enempää kuin 1 3/4 miljonaa, apulaisia ja palkkatyöväkeä sitä vastoin 6 1/2 miljonaa. Niin valtaavan mullistuksen alaiseksi on ammattielämä vuosisadan kuluessa joutunut. Tosin tämä palkkatyöväki yleensä ansaitsee yhtä hyvin ja paremminkin kuin edellisen vuosisadan itsenäiset ammatinharjottajat. Mutta se ei enää ole itsenäistä, siitä on tullut pääoman hallitsema valtaava työläisjoukko. Vanhan ammattikuntajärjestyksen aikana tiesi käsityöläinen sälli aikansa palveltuaan pääsevänsä itsenäistä liikettä alkamaan, joka silloin kysyi enemmän taitoa kuin pääomia. Nykyään on asianlaita toinen. Suurteollisuuden palvelukseen antautunut työväki ennakolta tietää, ettei se voi milloinkaan päästä palkkalais-asemastaan, ei milloinkaan itsenäiseksi. Varsinkin alkuaikoina työväestö suurteollisuuden palveluksessa joutui suureen aineelliseen ja henkiseen kurjuuteen. Näköalat näyttivät toivottomilta, koskei yksityinen työmies mitään voinut pääomallista työnantajaa vastaan. Vasta sitten kun työväestö liittyi mahtaviksi yhdistyksiksi, jotka useimmiten saattoivat pakottaa työnantajat täyttämään kohtuulliset vaatimuksensa, avautui sille jälleen mahdollisuus voida vapaammin järjestää elämäänsä. Ankaran taistelun kautta on Saksan teollisuusväki vallottanut takaisin osan sananvallastaan omissa asioissaan ja maankin asioissa, elettyään suuren osan viime vuosisataa valtaavan taloudellisen mullistuksen jaloissa. Vasta 1869 sai saksalainen työmies aseen tähän taisteluun, vasta silloin Preussissä säädettiin yleinen yhdistymisvapaus, jonka kautta työväestön yhteenliittyminen sai lain turvan. Alussa työväen ponnistukset kuitenkin etupäässä suuntautuivat valtiolliselle alalle; vasta kuluneen vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä pääsi ammattiyhdistysliike, jonka tarkotuksena on etupäässä työväestön taloudellisen tilan turvaaminen, ripeämmin edistymään. Mutta se kasvoikin sitten nopeaan kuin lumivyöry. Vuodesta 1890 vuoteen 1900 ammattiyhdistysten jäsenien luku kasvoi melkein kahdenkertaiseksi ja kuutena seuraavana vuotena vielä siitäkin kahdenkertaiseksi, niin että järjestynyttä työväkeä v. 1906 oli kaikkiaan kaksi miljonaa henkeä. Tästä luvusta kuului noin 1 3/4 miljonaa sosialidemokrattien johtamiin vapaihin ammattiyhdistyksiin. Mutta siltä ei ammattiyhdistyslaitos vielä ole Saksassa kehittynyt likimainkaan niin pitkälle kuin Englannissa.
Työväenvakuutus.
Jo ennen kuin työmiehet itse järjestyivät etujansa valvomaan, puuttui valtio heidän olojensa parantamiseen työväensuojeluslakien ja -vakuutuslakien kautta. Preussin valtion huomio kääntyi tähän asiaan ensinnä sen kautta, että väestön asevelvollisuuskunto suurteollisuuden kautta huomattavasti huonontui, varsinkin Rheinin maakunnissa, joissa suurteollisuus jo aikaisin kehittyi nopeammin kuin muualla, joissa se vielä tänä päivänäkin on voimakkain. V. 1839 säädettiin ensimäinen laki lasten suojelemiseksi; kiellettiin käyttämästä 9 vuotta nuorempia lapsia tehtaissa, kaivoksissa ja muissa teollisuuslaitoksissa, ja nuoren työväen pisin työaika määrättiin 10 tunniksi. 1853 suojelusta melkoisesti laajennettiin ja samalla säädettiin ammattientarkastus. V. 1878 tehtaan tarkastus kaikissa Saksan maissa säädettiin pakolliseksi. Mutta vasta 1890-luvulla saatiin työväensuojeluslaki, joka jo tyydytti suurempiakin vaatimuksia, ja siitä pitäen on tätä lainsäädäntöä yhä kehitetty, vaikka se vielä onkin kaukana sosialidemokratian esittämistä vaatimuksista esim. työpäivän pituuteen nähden. V. 1883 säädettiin työväen sairasvakuutus, seuraavana vuonna tapaturmavakuutus, josta v. 1905 oli osallisena noin 19 miljonaa ihmistä. V. 1889 seurasi työväen työkyvyttömyyden ja vanhuuden vakuutus, josta v. 1905 oli osallisena noin 14 miljonaa henkeä.