Mährin portti, johon Sudetit etelässä päättyvät, on ikivanhoista ajoista saakka ollut erinomaisen tärkeä kulkuväylä. Siitä pitäen, kuin roomalaiset kauppiaat sen kautta kulkivat Itämerelle merenpihkaa noutamassa, on tämän aukeaman kautta kulkenut kauppatie Tonavalta Pohjois-Saksaan, ja sen kautta ovat vallottajatkin hyökänneet. Portti on Itävallan puolella, ja samoin on vuoriston eteläosa, jonka korkein kukkula, Altvater, kohoo lähes 1,500 metriä yli merenpinnan. Mutta Glatzin avara kattilalaakso sitä vastoin on Saksan rajain kehyksissä, vaikka se oikeastaan pistää vuoriston keskiharjanteen ohi Böhmin puolelle. Tämä laakso, jota joka puolella komeat vuoristot ympäröivät, ynnä sen pohjoispuolella oleva, kekomaisista porfyrikukkuloistaan tunnettu Waldenburgin vuorimaa ovat Sudettien vilkkain osa. Siellä on Schlesian vuoriteollisuuden keskusta. Kesällä näiden vuoriseutujen monet kylpylaitokset ovat täynnään terveydenetsijöitä.
Sudettien luoteinen pää, Riesengebirge, on vuoriston korkein osa ja siellä viivähdämme vähän kauemmin.
Riesengebirge.
Lähtiessämme nousemaan tälle "jättien vuorelle", joka jylhänä seinänä kohoo alamaista, vaellamme alemmilla rinteillä ensin sekametsäin kautta, joissa pyökki, tammi ja koivu kasvavat sekaisin havupuitten kanssa. Puolen kilometriä noustuamme suoraan ylöspäin tulemme vyöhykkeeseen, jossa kuusi ja jalokuusi ovat yksin vallalla, aina 1,200 metrin korkeuteen saakka. Tämän vyöhykkeen jälkeen enimmäkseen seuraavat paljaat tunturit, joilla vain vaivaiskuuset ja vaivaispihlajat, sekä tälle vuorimaalle ominainen pensaspetäjä menestyvät. Ikivanhoine, mutkaisine, juurimaisine runkoineen pensaspetäjä suikertelee maata pitkin, yli risain ja halkeamain, sammalisena ja kosteana. Jäykkine pystyine oksineen se antaa näille seuduille omituisen luonteen. Pensaspetäjän kanssa kasvaa samassa seurassa paljon tunturi- ja alppikasveja, jotka pensaspetäjänkin väistyttyä yksin vallitsevat korkeimmilla harjanteilla ja kukkuloilla, kuten pieni kevätesikko ja tunturikeltano, joka jo pitkän matkan päähän ilahuttaa vaeltajan silmää. Joka syvänteessä, joka rotkon pohjalla hohtaa vastaamme soita ja vesipaikkoja, joista lähtee puroja joka suunnalle. Toisin paikoin ilahuttaa nurmikin silmää raikkaammilla väreillään, varsinkin suojaisissa notkoissa tai auringonlämpöä heijastavain kallioseinäin turvissa.
Eläinmaailmakin on näissä korkeuksissa vielä voinut säilyttää oman luonteensa, vaikka se onkin lajeja kadottanut. Susi ja ilves, joita menneinä vuosisatoina oli viljalti, ovat melkein sukupuuttoon hävinneet. Viimeinen karhu ammuttiin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella. Lintumaailma on sitä vastoin säilynyt runsaana ja omituisena. Rauhotettuja kauriita ja punahirviä samoilee vuoriston laajoissa metsissä, ilahuttaen silloin tällöin vaeltajaa sorealla ilmestymisellään. Vuorivirrat, jotka ennen olivat kalaiset; ovat teollisuuden likaamina menettäneet eväisen karjansa, muualla kuin korkealla latvaosillaan.
Riesengebirgen korkein kukkula on Schneekoppe, joka kohoo 1,601 metriä meren pinnasta lukien. Mutta vielä jylhempi on Hohes Rad ("Korkea pyörä") niminen kukkula, vaikka satakunnan metriä matalampi. Harjanteen päällä säilyy molemmissa "lumihaudoissa", joita piirittävät 300 metriä korkeat seinämät, vuoden umpeensa melkoisia kinoksia ikuisessa kalveessa. Grosse Sturmhaube ("Suuri myrskyhiippa") nimisen louhisen kukkulan läheisyydessä on kuuluisa "vaeltava paasi", epäsäännöllinen, noin 150,000 kilon painoinen kivimöhkäle, joka kansan luulon mukaan on vuosina 1807, 1817 ja 1848 paikkaansa muuttanut.
Schneekopen korkeimmalla kukkulalla on kappeli, jossa erikoisina päivinä käy paljon pyhiinvaeltajia Schlesiasta ja Böhmistä. Selvällä säällä kukkulalta on suurenmoinen näköala. Breslauta ja Pragia myöden näkyvät sinne kaikki Schlesian ja Böhmin maat ikäänkuin kartalla. Sudetit näkyvät pitkin pituuttaan, vastakkaisella puolella taas Erzgebirge. Mutta kaikille ei ole suotu ihailla näitäkään kaukonäköjä, enimmäkseen Schneekoppea verhoavat sumut ja sateet, taikka kietovat pilvipeitteet koko vuoriston poimuihinsa ja erottavat sen alhaisten maailmain näkyvistä. Silloin väijyy matkamiestä Rübezahl, Riesengebirgen kummitus, josta kansa kertoo lukemattomia taruja, eksyttää vaeltajan, kietoo hänet myrskyihin, rajuilmoihin ja tuiskuihin, taikka hirvittäviin ukonilmoihin.
Talvella Riesengebirgeä peittää vahva lumivaippa. Aikaisin sataa syksyllä pysyvä lumi ja myöhään se keväällä sulaa. Lumipeite voi olla pariakin metriä vahva ja vuoristossa talot joskus hautaantuvat niin syvälle nietoksiin, että ainoastaan savupatsaat niitä ilmaisevat. Kokemus on opettanut asukkaat varustamaan itselleen eväitä tämmöisten tapausten varalle enemmäksikin aikaa, sillä toisinaan voi kulua viikkoja, ennenkuin he voivat teitä aukoa, päästäkseen uudelleen ihmisten ilmoille. Tiet viitotaan riu'uilla, joihin kiinnitetään olkitukot tuntomerkiksi. Talvella kuljetetaan kesällä ja syksyllä kaadetut puut alamaihin ja vuoriteillä on silloin vilkasta liikettä ja elämää. Mutta vielä paljon vilkkaampaa on hyörinä kesällä, jolloin lukemattomat matkailijat kiipeilevät näillä kukkuloilla ja rinteillä. Milloin tapaa silloin iloisen ylioppilasjoukon, joka laulaen palaa tuntureilta, milloin ryhmän herroja ja naisia, jotka hatut naavoilla ja sammalilla koristettuina, kapuavat jyrkkää polkua tunturimajaan. Niinkuin pienoinen tähti se välkkyy tuolla ylhäällä, auringonsäteitten kimmeltäessä sen akkunoissa, mutta ylhäälle tultuamme huomaammekin sen vilkkaaksi majataloksi, jonka ympärillä vilisee matkailijoita ja paimenia karjoineen. Joskus vaeltajaa tervehtii böhmiläisten soittoniekkain iloinen laulu ja harpunhelkkynä. Kevyt tunturi-ilma, louhikot kukkineen, ruohoineen, sammalineen ja jäkälineen, jotka muistuttavat Islannin karua, mutta karuudestaan huolimatta suloista kasvikuntaa, tunturin hiljaisuus, jota ainoastaan karjankellojen sointuisa helinä tai petolintujen kiljuna häiritsee, laajat näköalat siintävään maailmaan — tämä kaikki virittää vaeltajassa sointuisia mielialoja.
Weser-vuoristo.
Jos Schlesian rajoilta palaamme Harzin ja Thüringin läntisille äärille, niin kohtaamme laajan, mutta sekavan ja monisoppisen matalan vuorimaan, joka luodetta kohti pistää karummaksi Pohjois-Saksan lakeudelle. Tämä on Weser-vuoristo, nimensä saanut joesta, joka sen läpi virtaa. Sen luoteisin osa on historiasta tunnettu Teutoburgin metsä, jossa keruskipäällikkö Herman Arminius voitti roomalaiset legionat kuuluisassa tappelussa. Erään harjanteen korkeimmalle kohdalle on sankarin kunniaksi pystytetty korkea muistopatsas, vaikka onkin luultavaa, että varsinainen tappelu tapahtui lännempänä, Westfalin soilla.