"Karanneet talonpojat, hm — mihinkähän ne ovat mahtaneetkin karata?" mietti hän ja syventyi yhä enemmän taiteellisesti tutkistelemaan tätä asianlaitaa. "Ne ovat karanneet keskellä yötä, luulen ma, sateessa ja tuulessa, ilman leipää. Missä ne ovat nukkuneet? Ihanko raa'assa metsässä — taivasalla? Mitenkä mailmassa siellä saattaa maata? Vaikka niiden pirteissä pahalta haiseekin, niin on niissä ainakin lämpöistä kylliksi…"
"Mutta miksikä rasittaa itseänsä näillä ajatuksilla? Pian joutuu suunnitelmani valmiiksi — mitä minä tässä säikyttelenkin itseäni ennen aikaa? Äh, millainen minä olen…!"
Tuo muutto se huolestutti häntä kuitenkin vähän enemmän. Tämä oli nimittäin kaikista tuorein ja viimeisin onnettomuus. Mutta hänen levollinen luonteensa jaksoi jo sulattaa tämänkin tehtävän. Vaikka hän himmeästi tiesikin että oli ihan välttämätöntä muuttaa, sitä suuremmalla syyllä, koska Tarantjev oli sekaantunut asiaan, niin hän kuitenkin ajatuksissansa lykkäsi tämän elämänsä kiusallisen tapauksen ainakin viikon ajaksi eteenpäin ja tunsi kuin tunsikin siten voittaneensa itselleen kokonaisen viikon huolettoman rauhan.
Ja ehkäpä Sakariias koettaa niin sovittaa ettei ollenkaan tarvitse muuttaa ja mahdollisesti tulevat he ilmankin toimeen, jättävät tulevaan vuoteen tai muuttavat kokonaan korjaussuunnitelmansa; niin — jotenkuten he kaikissa tapauksissa siellä nyt päättävät. Sillä todentotta — olisihan aivan mahdotonta nyt muuttaa…
Näin hänen mielensä vuoronperään riehui ja taas rauhoittui ja näissä sovittavissa sanoissa: ehkäpä, mahdollisesti, jotenkuten, löysi hän lopuksi tälläkin kertaa niinkuin aina ennenkin oli löytänyt, — kokonaisen arkullisen toiveita ja lohdutuksia, ikäänkuin olisi se ollut esi-isiemme liitonarkki, jonka pyhyyksillä hän nyt suojeli itseänsä kahta mainittua onnettomuutta vastaan.
Miellyttävä raukeus hiveli jo hänen kaikkia jäseniänsä ja mykkä uni alkoi hennosti tuudittaa ja himmentää hänen tunteitaan, samoinkuin ensimmäinen lievä pakkanen himmentää veden pintaa… Vielä silmänräpäys — ja hänen itsetajuntansa olisi lennähtänyt jumalatiesi minne, mutta yht'äkkiä Oblomov säpsähti ja avasi silmänsä.
— Enhän ole vielä pessytkään itseäni! Hyvänen aika! Ja kaikki muukin on tässä vielä tekemättä, sopersi hän. — Ja suunnitelmani aijoin minä panna paperille, enkä ole pannutkaan, ja minulla oli aikomus kirjoittaa piiripäällikölle ja kuvernöörille myös, ja talonisännälle alotettu kirje se jäi kesken, ja tilit ovat yhä tarkastamatta ja rahat antamatta — ja näin on koko aamupäivä mennyt auttamattomasti hukkaan!
Ja hän alkoi taas miettiä… "Olisikohan joku muu minun sijassani ehtinyt tehdä tämän kaiken?" välähti yht'äkkiä hänen aivoissansa. "Joku muu, joku muu… Mikä kumma se on tämä joku muu?"
Hän syventyi vertaamaan itseään "muihin". Alkoi hartaasti harkita ja aprikoida ja nyt muodostui hänen päässään siitä kokonaan päinvastainen käsite kuin se, minkä hän tuonoin oli Sakariiakselle antanut muista.
Hänen oli pakko tunnustaa itselleen että joku muu hänen asemassaan todellakin olisi ehtinyt kirjoittaa kaikki puheenaolleet kirjeet, ja niin etteivät joka ja että kertaakaan olisi sotkeutuneet toisiinsa, ja että joku muu ilman mutkia olisi muuttanut uuteen asuntoon, sekä pannut suunnitelman sujuvasti paperille, vieläpä vartavasten matkustanut itse maatilalleenkin…