— Siellä se sika nyt puhkailee ja röyhtäilee, kun sai kaljaa mahansa täyteen! murahti Sakariias sapekkaasti.
"Miksikä minä olenkin tällainen raukka?" kysyi Oblomov itseltään melkein kyynelet silmissään ja piiloitti päänsä jälleen peiton alle, "niin miksikä?"
Mutta etsittyään mielessään turhaan sitä turmiollista perustusta, mikä esti häntä elämästä niinkuin olisi pitänyt, niinkuin "muut" elivät, ummisti hän huoaten silmänsä, ja jonkun minuutin kuluttua alkoi herpaiseva uneliaisuus uudelleen kahlehtia hänen aistimiaan.
— Minäkin … tahtoisin… — kuiskahti hän väsyneesti vilkuttaen silmiään: — jotakin… Vai eikö luonto ole minulle antanut mitä muille… Ei, ei, jumalankiitos … ei ole syytä valittaa…
Tämän jälkeen kuului hänen huuliltaan rauhaa-ennustava huoahdus. Hän oli vihdoinkin siirtynyt mielenliikutuksensa kiihkosta tavalliseen normaali-tilaansa, levollisuuteen ja henkiseen turtumukseen.
— Kohtalo kai näin tahtoo? Mitäs minä sille voin? sopersi hän, jo unen pöpperössä.
— "Pari tuhatta ruplaa vähemmän tuloja" … virkkoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä. — "Kyllä, kyllä, hetipaikalla, odotahan hiukan…" — ja hän heräsi taas puoleksi.
— Vaan kuitenkin … olisinpa utelias tietämään, minkätähden minä olen … juuri tällainen? mutisi hän… Hm…
Hänen silmäluomensa painuivat jälleen umpeen.
— Niin miksikä? … Kentiesi sentähden … että … että … koetti hän ponnistellen ajatella, mutta ei enempää jaksanut.