Jumalatiesi, olisikohan runoilija tai haaveilija tyytyväinen tällaisen rauhallisen kulmakunnan luontoon. Nämät herrat, kuten tunnettu, vaipuvat mielellään kuun ihailuun tai kuuntelevat satakielien viserryksiä. He suosivat tuota keimailevaa kuuta, joka verhoutuu kellertäviin pilviin sekä katselee salaperäisesti lehvien läpi tai heittelee hopeisia valonlyhteitä vasten rakastajiensa silmiä.
Vaan tässä seudussa ei laisinkaan tunnettu tämänkaltaista runollista kuuta. Täkäläinen kuu näytti hyvänsävyiseltä ja katseli avosilmin kyliä ja vainioita sekä muistutti ihmeesti muodoltaan vaskista, kirkkaaksi puhdistettua kattilaa.
Turhaan rupeaisi runoilija katselemaan sitä riemastunein silmin: se katseleisi runoilijaa vastaan yhtä avomielisenpuhtaasti kuin pyöreämuotoinen maalaiskaunotar katselee himosilmäistä kaupungin keikaria.
Satakieliä ei myöskään siinä seudussa kuultu, kenties siitä syystä, ettei siellä ollut siimekkäitä turvapaikkoja eikä ruusuja; mutta sen sijaan mikä paljous peltokanoja! Kesällä, elonkorjuun aikana poikaset niitä pyysivät ihan käsillään.
Ei saa kuitenkaan luulla että peltokanat siellä joutuivat herkuttelijain suuhun — ei, se ei kuulunut paikkakunnan tapoihin: peltokana oli lintu, jota ei käytetty ruoaksi. Se sulostuttaa siellä ihmisten korvia vain laulullaan: siitä syystä melkein joka talossa riippui katossa rihmahäkki, jossa oli peltokana.
Runoilija ja haaveksija eivät olisi edes tyytyväisiä tämän yksinkertaisen ja vaatimattoman seudun yleiseen ulkomuotoon. Ei heille onnistuisi nähdä siellä sveitsiläistä tai skottilaista iltaa, jolloin koko luonto — metsä, vesi, talojen seinät ja hiekkasärkät — kaikki ruskottaa punaisessa valossa; jolloin tällä punertavalla pohjustalla selväpiirteisesti kuvautuu hiekkaista, kiertelevää tietä myöten ajava ratsastajaparvi, joka seuraa jotakin aatelisneitiä vanhanaikuiseen linnaan, kuullakseen jonkun vanhuksen kertomusta ruusujen sodasta, syödäkseen vuohenpaistia illaksi ja ihaillakseen nuoren neitosen luutun säestyksellä laulamaa ballaadia — kuvia, joilla Walter Scott niin runsaasti on täyttänyt mielikuvituksemme.
Ei, mitään semmoista ei täällä ollut.
Kaikki oli hiljaista, uneliasta niissä kolmessa tai neljässä kylässä, jotka sijaitsivat paikkakunnalla. Ne olivat lähellä toinen toistansa ja näyttipä aivankuin joku jättiläisvoima kerran olisi ne leikillä noin heittänyt ja hajoittanut eri kohtiin, joihin ne sitten jäivätkin iäksi.
Kun yksi mökki oli joutunut rotkon rinteelle, niin siinä se sitten pysyttelihen ikivanhoista ajoista asti, seisoen puoleksi ilmassa, kolmen pönkän kannattamana. Kolme neljä sukupolvea on siinä elänyt hiljakseen ja onnellisina.
Luulisi, että kanakin pelkäisi sinne astua, mutta siitä huolimatta asuu siellä vaimonsa kanssa Onisim Suslov, kookas mies, joka ei voi seisoa suorana omassa mökissään.