Poikaset huomasivat hänet ensimmäisinä ja juoksivat kauhistuneina kylään sanoen nähneensä jotakin hirveätä, louhikäärmeen tai kummituksen, joka makasi ojassa, ja oli ajanut heitä takaa ja vähältä syönyt suuhunsa yhden heistä, Kusjka nimisen.
Silloin rohkeampiluontoiset miehet varustivat itsensä hangoilla ja kirveillä, ja suuressa joukossa menivät ojalle.
— Älkää hiidessä sinne menkö! varoittelivat vanhat ihmiset: — Vai luuletteko selkänne kestävän? Palatkaa takaisin. Eihän teitä kukaan käske.
Mutta miehet menivät ja noin viidenkymmenen sylen päässä alkoivat huutaa kummitukselle eri äänillä: vastausta ei kuulunut, he pysähtyivät, sitten taas lähtivät liikkeelle.
Ojassa makasi mies, pää painuneena mäenvierua vasten; hänen vieressään nähtiin pussi ja sauva, johon oli sidottu kaksi paria niinivirsuja.
Miehet eivät katsoneet hyväksi tulla kovin lähelle eikä koskea häneen.
— Hei mies! huusivat he vuorotellen, raappien kuka niskaansa, kuka selkäänsä. — Kukas olet? Vastaa. Mitäs täällä teet?
Makaaja liikahti nostaakseen päätänsä, vaan ei jaksanut: hän nähtävästi oli sairas tai kovin väsynyt. Yksi uskalikko koski häntä hangollaan.
— Älä kajoo! älä kajoo! huusivat toiset. — Kuka hänet tietää, mikä hän on: näethän, ei älähäkkään, piru tietköön, mikä se on… Älkää kajotko häneen, pojat!
— Lähtään pois, sanoivat muutamat — oikein sanottu, lähtään pois! mitä me hänestä, mokomasta. Ei hänestä mitään hyvää lähde!