Huolenpito ruuasta oli ensimmäinen ja tärkein huolenpito Oblomofkassa. Mimmoisia vasikoita lihoitettiinkaan siellä vuoden juhlia varten! Mimmoista siipikarjaa ruokittiin! Ja kuinka taidokkaasti sitä hoidettiin! Kalkkunoita ja kananpoikia, jotka olivat määrätyt nimi- ja muiksi juhlapäiviksi, syötettiin pähkinöillä; hanhilta riistettiin vapaus ja pakotettiin riippumaan säkissä liikkumattomina, jotta ne oikein lihoisivat. Mimmoiset varastot olikaan siellä syltättyä, suolattua ja leivottua ruokatavaraa! Mimmoisia mesi- ja olutjuomia valmistettiin, mimmoisia piirakoita paistettiinkaan Oblomofkassa!
Ja niin puoleenpäivään asti kaikki häärivät ja puuhailivat, kaikki elivät kuin muurahaiset, täyteläistä, silmiinpistävää elämää.
Eivät sunnuntaisin eivätkä pyhäpäivinäkään levänneet nämä uutterat muurahaiset: silloin veitsien kalina keittiössä kuului vielä kovemmin; piiat ja akat kulkivat vielä useampia kertoja aitan ja keittiön väliä, varustettuina toista vertaa suuremmalla määrällä jauhoja ja munia; kanatarhassa oli tavallista enemmän huutoa ja verenvuodatusta. Paistettiin jättiläispiirakka, jota herrasväki itse söi vielä seuraavana päivänä; kolmantena tai neljäntenä päivänä tähteet annettiin piikain-tupaan; piirakkaa kesti aina perjantaihin asti, niin että pieni, kovettunut kannikka ilman sisustaa joutui erityisestä armosta renki Antipalle, joka, tehtyänsä ristinmerkin, pelottomasti alkoi muserrella hampaillaan tätä sitkeätä palaa nauttien enemmän siitä tiedosta että tämä oli herrasväen piirakkaa kuin itse piirakasta.
Mutta kaikkea tätä katseli lapsi tarkkaan, jättämättä mitään huomioon ottamatta. Hän näki, kuinka kovissa puuhissa vietetyn aamun jälkeen tuli puolenpäivän aika ja sitten päivällinen.
Puolenpäivän aika on helteinen; taivaalla ei ole pilven hattaraakaan. Aurinko on liikkumatta pään päällä ja polttaa ruohoa. Ilma on aivan tyyni. Puut ja vesi ovat levossa. Häiritsemätön hiljaisuus vallitsee kylässä ja kedoilla — kaikki on kuin kuollutta. Kaukaa kaikuu kimeästi ihmisääni tyhjyydessä. Parinkymmenen sylen päässä kuuluu, kuinka koppakuoriainen lähtee suristen lentoon, ja sakeassa nurmikossa tuntuu joku alituisesti kuorsaten nukkuvan.
Kartanossa vallitsee kuolon hiljaisuus. On tullut päivällisen jälkeinen levon hetki.
Lapsi näkee, kuinka isä, äiti, vanha täti ja koko seurue — kaikki poistuvat nurkkiinsa, vaan jolla semmoista ei ollut, se meni heinälatoon tai puutarhaan tai haki viileän leposijan kuistilla tai pani maata johonkin muuhun paikkaan, johon hänet kuumuus ja runsas ateria oli uuvuttanut.
Ilja Iljitsh katsahtaa väentupaan: siellä kaikki olivat panneet maata sikinsokin lattialle ja eteiseen, jätettyään lapset omaan varaansa; ne ryömivät kartanolla ja penkoilevat hiekassa. Ja koiratkin ovat vetäytyneet koppeihinsa, kun ei ole ketä haukkua.
Olisi voinut kulkea läpi koko talon tapaamatta ketään; olisi ollut helppo varastaa kaikki irtaimisto ja viedä se hevoskuormissa pois: ei kukaan olisi sitä estänyt, jos vaan seudulla olisi ollut varkaita.
Se oli sikeä, kaikkinielevä, voittamaton uni, oikea kuoleman kuva. Kaikki näyttää kuolleelta, ainoastaan nurkista kajahtelee vaihteleva, eriääninen kuorsaus.